Frantz valkokangas

François Ozon lukeutuu merkittävimpiin ranskalaisiin nykyohjaajiin. Ozonin tuotannossa on kiinnostavaa, miten erilaisia elokuvia hän on tehnyt. Yhteistä hänen useimmille elokuvilleen on, miten pieteetillä tarinan taustajännitteitä rakennetaan. Ozonin tuorein elokuva, Frantz, ei ole tästä poikkeus, vaikka sitä vaivaakin emootion puute hieman samaan tapaan kuin hänen aiempaa elokuvaansa Isabelle: Nuori & kaunis (2013).

Frantz sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Pienessä saksalaiskylässä Anna (Paula Beer) suree kaatunutta sulhastaan Frantzia ja asuu tämän vanhempien luona. Anna hämmentyy appivanhempiensa kanssa Frantzin haudalla vierailevasta muukalaisesta, nuoresta ranskalaismiehestä Adrienista (Pierre Niney). Sodan hävinneessä Saksassa ranskalaisia ei katsota hyvällä.

Franzt on hyvin ajankohtainen elokuva tutkiessaan kansallisuusaatteen mustavalkoisuutta yksilöiden inhimillisen näkökulman  kautta. Ihmisistä on helppo olla jyrkkää mieltä, kun heitä ei tunne ja varsinkaan joudu katsomaan silmiin. Tilanne on toinen, kun toisessa ihmisessä näkee itsensä. Samaistuminen auttaa ymmärtämään ja näkemään avarammin ja inhimillisemmin.

Tämä universaalin ja ajattoman teeman tutkiskelu on Ozonin elokuvan kiehtovinta antia, mutta ei sen ainut keskeinen teema. Keskeisimmäksi nousee Annan ja Adrienin suhde. Frantz on ennen kaikkea elokuva heistä.

Annalle Adrien on paluu Frantzin luo, kun taas Adrienille Anna on hänen Frantziin kohdistamien tekojen sovittamista. Frantz on kummankin kohtalo, joka kietoo heidät yhteen. Molemmat ovat pyrkimystensä lähtökohdissaan aluksi itsekeskeisiä halutessaan ymmärrystä itselleen. Silti he toimillaan ajattelevat enemmän toisia kuin itseään. Kumpikin luo valheillaan tarinaa, jota muut tarvitsevat ja haluavat kuulla. Kohtalonomaisesti Anna ja Adrien eivät tunnu sallivan onnea itselleen.

Ozon luo Adrienin ja Annan ympärille kehittyvät jännitteet huolella ja nostaa elokuvan intenstiteettiä vähitellen, mutta emootio jää elokuvassa taidokkaasta kehittelystään huolimatta saavuttamatta. Tämä on seurausta Ozonin valitsemasta tyylistä.

Franzt on hyvin pidättyväinen ja siveellinen elokuva lainatessaan tyylinsä vuosikymmenten takaa. Tämä ei juonnu vain elokuvan mustavalkoisuudesta vaan tavasta, jolla ihmiset esitetään ja heidän tarinaansa kerrotaan. Elämän raadollisia tosiasioita ei sanota ääneen eikä näytetä. Ulkoinen hyveellisyys hautaa totuuden alleen. Kulissia pidetään koko ajan yllä eikä sen murtuminenkaan johda dramatiikkaan.

Kerronnan tyylinä pidättyväisyys on sinällään kiehtovaa ja elokuvan tapahtuma-ajan huomioiden perusteltua, mutta samalla elokuvasta ja sen tunnelmasta katoaa emootio, joka saisi samaistumaan ja välittämään päähenkilöistä. Frantzia voisi luonnehtia jopa kylmäksi elokuvaksi, jota se antamastaan vaikutelmasta huolimatta ei pääosanesittäjiensä ansiosta kuitenkaan ole. Paula Beer ja Pierre Niney tuovat elokuvaan sitä inhimillistä kosketuspintaa, jota huoliteltu estetiikkaa muutoin pidättelee.

Frantz on mustavalkoinen elokuva, joka vaihtaa värimaailmaan silloin, kun päähenkilöt kokevat elämänilonsa syttyvän uudestaan. Näitä hetkiä ei ole kuin muutama ja ratkaisu tuntuu keinotekoiselta ja pakotetulta katsojan opastamiselta päähenkilöiden tunnetilojen suhteen. Osaltaan värilliset hetket herättävät myös epäilyn siitä, että värien maailmassa elokuvan tunnelma olisi kenties paremmin saavuttanutta sitä lämpöä, joka nyt jää uupumaan muutoin hienosta ja temaattisesti puhuttelevasta teoksesta.