Unelma tähteydestä

Melkein julkkiksen (2000) tapaan tosielämän bänditarinoista ammentava Frank pohtii synnynnäisen lahjakkuuden ja yhteisön vaikutusta luovuuteen. Laulaja-lauluntekijä Frank Sidebottomin hahmoon löyhästi perustuva elokuva on nykypäivään tuotu muunnelma journalisti Jon Ronsonin muistoista Sidebottomin bändissä vietetyltä ajalta. Ronsonin kirjan Vuohia tuijottavat miehet (2009) fiktioksi valkokankaalla muuttanut käsikirjoittaja Peter Straughan on tällä kertaa luonut Ronsonin kanssa kompaktin tarinan. Ohjaaja Lenny Abrahamsonin käsissä fiktiiviseen bändiin yhdistyvät tosielämän tarinat eivät jää irtonaisiksi anekdooteiksi, vaan muodostavat saumattoman kokonaisuuden.

FrankJon Burroughs (Domhnall Gleeson) haaveilee artistin urasta julkisuuden valokeilassa ja suurten massojen suosion syleilyssä. Suurin este unelman toteutumiselle on kuitenkin hänen täydellinen lahjattomuutensa. Mahdollisuuden uuteen alkuun tarjoaa Soronprfbs-niminen bändi, jonka rivistöstä on auennut paikka. Pian Jon löytää itsensä Irlannista levyttämässä albumia ison paperimassanaamion taakse kätkeytyvän Frankin (Michael Fassbender) ja hänen visiotaan vimmaisesti puolustavan yhtyeen kanssa.

Frankissa vastakkain asettuvat taiteellinen luomistyö ja kaupallisuuden tavoittelu. Aggressiivisesti bändin musiikillista identiteettiä puolustavat muusikot eivät arvosta Jonin yrityksiä luoda popahtavaa ja yleisöystävällistä musiikkia. Jon taas yrittää näytellä ymmärtävänsä bändin toimintatapoja sekä taiteellista prosessia. Omaperäisellä musiikillisella visiollaan Frank haluaa luoda yhteyden yleisöön ja löytää Jonin kuuluisuuden tarpeesta kimmokkeen kokeilla uusia näkökulmia luomistyöhön.

FrankAbrahamson on rakentanut elokuvan huumoria hienosti kuvallisen kerronnan sekä kertojaäänen välisellä ristiriidalla. Jonin yrittäessä luoda bändin imagoa sosiaalisessa mediassa saa todellisuus hohtavampia käänteitä ja mutkat oiotaan suoriksi. Netissä luotu julkisuuskuva vakuuttaa pikkuhiljaa myös Jonin itsensä ja nettijulkisuuden sudenkuopat kaikkoavat mielestä. Lahjattomuutta sinnikkäällä uskolla korvaava Jon ei pääse imartelevaan valoon ja Domhnall Gleeson ottaa kaiken irti herkullisen ärsyttävästä hahmosta. Muiden bändin jäsenten turhautumista Jonin tekotaiteelliseen persoonaan on helppo ymmärtää, mutta osansa pilkasta saavat myös taipumattomat taiteilijat. Erityisen hauska on Maggie Gyllenhaal puhdasta raivoa pulppuavana Clarana.

Michael Fassbenderin esittämä Frank on kuitenkin elokuvan sydän. Hän pääsee vaivatta yli paperimassapäähineen tuomista esteistä ja pystyy tulkitsemaan ilman näkyviä kasvojen ilmeitä Frankin tunteita taitavasti. Luomisinnoltaan rajaton Frank asettuu kontrastiksi Jonin itseilmaisuun kykenemättömälle hahmolle. Yhtyeen täysijärkisimpänä hahmona näyttäytyvä nero näkee tarinoita joka puolella, mutta loppumattoman innostuksen takana piilee synkkyys, joka ottaa hitaasti vallan.

FrankVinksahtaneella huumorilla väritetyn Frankin vahvuus on sen syvässä maailmassa, jota Stephen Rennicksonin omaleimainen musiikki ja yhteen hitsautunut näyttelijäkaarti täydentävät. Abrahamsonin tapa kertoa kuvillaan pintaa syvempää tarinaa sujuu mutkitta ja iloisesta ulkokuoresta huolimatta elokuvaa tasapainottaa melankolinen pohjavire ja loppua kohden kasvava tunnelataus.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo: 4 / 2 henkilöä