Firman pikkujoulut valkokangas

Joka armas joulu teattereihin tuodaan juhlakaudelle teemoitettuja elokuvia. Koko perheelle tarkoitettujen lastenseikkailujen tarinasisällöissä joulun merkityksen vielä ymmärtää, mutta aikuisyleisölle suunnattujen elokuvien osalta joulu on lähinnä pelkkää rekvisiittaa.

Aikuisten jouluelokuvat voi nykyisellään jakaa maailmoja syleileviin romanttisiin hölynpölyihin ja keskenkasvuisten ajatuksenjuoksulla värkättyihin komedioihin. Firman pikkujoulut lukeutuu jälkimmäisiin.

Jason Bateman on IT-firman esimies Josh, joka on juuri eronnut. Hänen pitäisi järjestää suurpiirteisen pomonsa Clayn (T.J. Miller) kanssa firman joulujuhlat sekä viimeistellä iso sopimus. Suunnitelmat kuitenkin sekoittaa Clayn sisko, Carol (Jennifer Aniston), joka toimitusjohtajan ominaisuudessa peruuttaa hipat ja uhkaa irtisanomisilla. Joulubileet on kuitenkin ainoa vaihtoehto saada iso sopimus ja pelastaa ihmisten työpaikat, joten Josh ja Clay pistävät pirskeet pystyyn toimitusjohtajan kiellosta huolimatta. Ja hipoissa mopo karkaa tietysti käsistä.

Edellä kerrotun alkuasetelman petaamiseen vierähtää elokuvan ensimmäinen puolikas, jonka aikana komiikka lepää tasolla "nainen pieraisee". Kun joulubileet vihdoin saadaan pystyyn, meno on meuhkaamisestaan huolimatta masentavan kesyä. Kauheiden kankkusten (2009, 2011, 2013) vanavedessä Hollywood-komedioissa on näennäisesti nostettu rietastelun rimaa, mutta tekopyhyydestä ja konservatiivisuudesta ei ole päästy eroon. Mitään oikeasti järisyttävää on turha kuvitella näkevänsä.

Firman pikkujouluissa luotetaan puhkikuluneisiin vitseihin, joita viljellään itseriittoisen runsaasti. Toki takapuolen laittaminen kopiokoneeseen on klassikko, mutta vitsi vain ei ole enää hauska, edes nykyaikaisempana versiona, jossa yhden velikullan sukuelin kopioidaan 3D-tulostimessa. Uuvuttavien kliseiden seassa vessanpöntöstä juova poro on lopulta hauskinta, mitä elokuva kykenee tarjoamaan.

Paljon ei voi toki odottaa Hokkarihemmojen (2007) ja Vaihtamalla paranee (2010) komedioiden ohjaajakaksikolta, mutta silti on ihmeteltävä lopputuloksen likilaskuisuutta. Äkkivääryys ja riskinotto loistavat poissaolollaan. Elokuva on kuin päähenkilönsä Josh, joka ei lipeä turvalliselta mukavuusalueeltaan minnekään.

Firman pikkujoulut on ponneton ja rytmitykseltään täysin pielessä, kuten taannoinen Luokkakokouksen jatko-osakin. Vasta viimeisellä neljänneksellä hommaan saadaan vähän kierrettä ja kierroksia, mutta se on auttamattoman myöhään ja sekin liito loppuu lyhyeen kuin kananlento.

Pitkäpiimäistä komediaa seuratessa voi vain kaiholla muistella, miten takavuosina joulua käytettiin toiminnan ja jopa kauhun kulissina. Kolmekymmentä vuotta sitten paheksuttiin punanuttuista kirvesmurhaajaa (Jouluyö murhayö, 1984), mutta tuskinpa valjua kikkeli- ja pieruhuumoria kelmeiden jouluvalojen loisteessa viljelevät IT-urpot ovat yhtään sen kannatettavampi ratkaisu. Yhtä kaikki moiset joulun pilaajat kaipaisivat ojennusta John McClanelta, joka kauniiksi lopuksi ratsaisi porolla auringonlaskuun.