Fingerpori valkokangas

Pertti Jarlan strippisarjakuva Fingerpori on reilun kymmenen julkaisuvuotensa aikana noussut Suomen luetuimpien sarjakuvien joukkoon. Parhaimmillaan kolmiruutuiset kouraisevat matalaotsaisellakin huumorillaan syvältä, ja suurimman oivalluksen sarjakuva tarjoaa silloin, kun vitsi ei edes aukea ensimmäisellä vilkaisulla vaan vaatii lukijaltaan hieman aivojumppaa.

Lakonisessa sarjakuvamaailmassa verbalitiikka ja sanaleikit toimivat, koska pelkistetty visuaalisuus kiteyttää sisällöstä olennaisen. Tästä syystä sarjakuvan siirtäminen täysin toiseen visuaalisen kerronnan lajiin, elokuvaan, onnistuu ani harvoin. Elokuva on lähtökohdiltaan tarinankerrontaa, joten vain juonellisissa sarjakuvissa on edes lähtöasetelmia elokuvaan. Juonettomien, ja usein myös tarinattomien, pelkistettyyn vitsiin perustuvien strippien elokuvallistaminen on lähinnä tekemätön paikka. Ja Fingerpori on juuri tällainen sarjakuva.

Sääliksi käykin pitkän linjan teatteritekijää ja näyttelijää Mikko Koukea, jonka ensimmäisen elokuvaohjauksen lähtökohta on ollut likipitäen mahdoton rasti onnistumiselle. Teatteriahan Fingerporista on tehty ja näytelmäsovituksessa on vielä onnistumisen mahdollisuuksia, sillä teatterissa tarinallisuus ei ole niin olennaista kuin elokuvassa.

Periaatteessa Fingerporin maailmassa olisi potentiaalia elokuvalle. Potentiaalin lunastaminen olisi edellyttänyt riittävää etäisyyttä sarjakuvaan sekä tekijöiltään rohkeutta astua ulos yleisöä miellyttävältä mukavuusalueelta, jolloin reippaalle kokeellisuudelle ja epäkorrektiudelle olisi jäänyt tilaa. Tätä tilaa elokuvalle ei ole suotu, sillä kaikessa on pelattu varman päälle.

Fingerpori-elokuvan päähahmoiksi on valjastettu sarjakuvan tunnetuimmat hahmot, joille jokaiselle on laadittu oma turvallinen tarinansa. Käsikirjoittamisen päämäärättömyydestä kertoo paljon, etteivät elokuvan tarinat nivoudu toisiinsa yhdeksi isommaksi kokonaisuudeksi, kuten oikeissa episodielokuvissa. Fingerporin tarinat ovat kuin itsenäisiä tv-sarjan jaksoja, joita on vain laitettu peräkkäin elokuvan mitan saavuttamiseksi. Tarinoilla lienee ollut pyrkimys syventää hahmoja, mutta käytännössä ne toimivat lähinnä kehyksinä sarjakuvista tutuille vitseille.

Herääkin kysymys, mikä on elokuvan funktio, jos se ei kykene tarjoamaan mitään uutta vaan kierrättää vähäiset vitsinsäkin sarjakuvista? Mikään vitsi on harvoin niin hyvä, että se naurattaisi moneen kertaan.

Elokuvan eteen on nähty vaivaa. Turun nurkista on onnistuttu loihtimaan elokuvaan sangen vakuuttavan näköinen Fingerpori, mitä lavastus, puvustus ja näyttelijätyö tukevat. Ulkoiset puitteet eivät elokuvassa kuitenkaan riitä. Hetkittäin ylöspano kykenee kannattelemaan elokuvaa, mutta puolessatoissa tunnissa kokonaisuus luhistuu auttamattomasti tarinattomaan sisällöttömyyteensä.

Fingerporissa olisi ollut mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen satiiriin. Muutamat välähdykset deedeeärräläiseen ajattomuuteen puetusta pilkkakirveestä ilahduttavat, mutta ne jäävät vain satunnaisiksi tähdenlennoiksi muutoin pimeälle taivaalle.