Elämän edessä valkokangas

"Huono kirjailija pääsee panemaan paljon." Näin vakuuttaa kliseepalapeli Elämän edessä mainitsematta sanallakaan huonoja kriitikoita! Tai mitäpä tuosta, enhän minä pyydä sinulta, rakas lukija, mitään sellaista. Haluan vain hetkeksi lainata virtuaaliolkapäätäsi, jotta voin elää uudestaan katsomiskokemukseni ja puhdistua siitä. Olen siis valmis myöntämään, ettei tämä kirjoitelma ole niinkään kritiikkiä kuin terapiaa. Mutta onhan tästä sessiosta hyötyä sinullekin: voit välttää reilun kahden tunnin mittaisen tuskallisen alalyöntien sarjan.

Gus Van Santin edellinen ohjaustyö Good Will Hunting (1997) leyhytteli meidän ajallemme tyypillisellä ongelmalla: miten käy, kun lahjakkaat geenit sattuvat valitettavasti syntymään virikkeettömän roskaväen pariin. Sen elokuvan "perverssiin nerouskäsitykseen" on Tuomas Nevanlinna jo tarpeeksi puuttunut, joten meidän pitäisi unohtaa koko leffa. Toisaalta emme voi, sillä Elämän edessä kertoo saman tarinan uudestaan, kuitenkin mielikuvituksesta vielä hiukan tinkien. Ota kirjallisesti lahjakas lukion neropatti (Rob Brown), joka on hyväksyntää hakiessaan pakotettu hengailemaan luuserikavereiden kanssa. Lisää alkoholisoitunut, katkera best seller -kirjailija (Sean Connery), joka kykenee syntyvässä (joskin epätodennäköisessä) ystävyyssuhteessa opastamaan hämmentynyttä neronalkua. Voittaako nuori mies sosiaaliset ongelmansa ja päästää älyllisen ja taiteellisen potenssinsa valloilleen? Saako vanha mies purettua emotionaaliset patoutumansa kohdatessaan nuoruuden mustavalkoisen ehdottomuuden ja vilpittömyyden? Jos vastasit oikein näihin kysymyksiin, olisit voinut olla tämän elokuvan käsikirjoittaja.

Emotionaalisesti tyhjempää kokemusta en voi kuvitella - en vaikka Hollywoodissa tehtäisiin lisää Tappava ase -elokuvia. Gus Van Santin uudemman tuotannon erikoispiirre on jäänliukas pinnallisuus, joka vietti riehakkaimpia juhliaan käsittämättömässä Psykon uudelleenfilmatisoinnissa (1998). Näppärä ohjaaja kuitenkin korjaa tilanteen asettamalla tarinaan henkilöitä, jotka vakuuttavasti kertovat katsojan seuraamien asioiden olevankin syvällisiä. Niinpä tämän uuden elokuvan lopussa pidetään kaikkien aikojen paras, retorisesti huumaava puhe, joka saattaa collegen pilipaliprofessorit häpeään ilmaisuvoimallaan. Olisiko jonkun pitänyt kirjoittaa se puhe? Ohjaaja vastaa: ei. Tämähän on elokuva eikä kirja, joten miksi kiusata katsojaa taidevälineelle sopimattomalla ilmaisulla? Pistetään soundtrackiltä musaa puheen päälle ja kuvataan puheen kuulijoita, jotka silmät kosteina haukkovat henkeään. Pienellä montaasilla saadaan varsinainen puhe supistettua avaukseen "hyvät kuulijat" ja lopetukseen "kiitos". Sivumennen sanottuna koko loppukohtaus on varastettu Naisen tuoksusta (1992), jossa Al Pacinon hiukan ontuva puolustuspuhe nuoren suojattinsa puolesta sentään välittyy katsojalle asti.

Jos tämä elokuva olisi parodia draamagenrestä, se olisi hauska. Kun Guspää kuitenkin kertoo rainansa muovihenkilöiden standarditarinat haikean vakavuuden vallitessa, kokemusta vallitsee jonkinlainen epätodellisuuden atmosfääri. Hämmennystä lisätään heittämällä mukaan banaaleja "taidekohtauksia", joissa elämänmakuisen arjen lumo ajetaan katsojan kidasta sisään. Lähellä leffan loppua kämppäänsä eristäytynyt Connery voittaa ulkomaailman pelkonsa ja kaasuttelee pitkin katuja polkupyörällään kameran innostuessa liittymään lennokkain liikkein tähän vapaudenilmaisuun. Taustalla rämähtää soimaan yllättävästi Julman maan (1973) tunnusmelodia. Viimeksi tuo iloinen ksylofonin pimputus kuultiin True romancessa (1993), jossa sen käyttö oli sentään metatasolla motivoitua; olihan tuo Tarantinon käsikirjoitus kulttiklassikon uudelleenlämmitys. Mutta miksi Elämän edessä kokee asiakseen soitella tuota levyä? Ilmeisesti säveltäjäksi merkattu Bill Frisell ei kai itse parempaankaan pystynyt.

Gus Van Santin independent-kauden elokuvat, ikimuistettavasti varsinkin hänen itsensä käsikirjoittama Matkalla Idahoon (1991) olivat pienimuotoisia, rohkeita ja aidosti koskettavia elokuvia. Matka oscar-pysteille on kuitenkin kivikkoinen, ja on opittava tehtailemaan elokuvia, joiden tärkein piirre on niiden kyky olla loukkaamatta ketään. Hällä väliä jos ne eivät tee mitään muutakaan.