Filth valkokangas

Jon S. Bairdin toinen kokopitkä ohjaus Filth pohjautuu Irvine Welshin samannimiseen romaaniin (1998), joka julkaistiin jostain syystä suomeksi nimellä Paska. Saasta tai törky olisivat olleet paljon kuvailevampia sanoja kirjan sisältöön nähden, sillä juuri näitä sekä kirja että elokuva kuvaavat: yhden miehen, tässä tapauksessa poliisin, vajoamista yhä syvemmälle Edinburghin alamaailman, oman hulluutensa sekä päihteiden aiheuttamien hallusinaatioiden törkyyn.

Kirjan ja samalla elokuvan päähenkilö on läpimätä poliisi Bruce Robertson, jota rooleistaan elokuvissa Last King of Scotland (2006) ja Sovitus (2007) tuttu James McAvoy esittää. Herkistä luonnerooleista tunnettu siloposkinen McAvoy ei heti ensimmäisenä juolahtaisi mieleen roolitusta tehtäessä, sillä Welshin kuvailema Robertson on iso, lihava ja haiseva turjake. Welsh ei ollut alunperin kovinkaan innostunut roolivalinnasta, mutta tavattuaan näyttelijän ja nähtyään McAvoyn työnäytteen Welsh oli myyty. Hän sai nimittäin todistaa McAvoyn metamorfoosin kiltistä ja tavallisesta miehestä täydeksi sekopääksi silmiensä edessä. McAvoyn metodinäyttelijän repertuaariin kuuluu muun muassa se, että hän pystyy oksentamaan tahdon voimalla.

McAvoy hoitaakin leiviskänsä antaumuksella, hullun kiilto silmissä porskuttaen, ryypäten, nuuskaten ja naiden. Elokuvan suurin ongelma piileekin siinä, että tämä on yhden miehen show. Muut näyttelijät hoitavat osansa kiitettävän hyvin, mutta jäävät auttamatta sivuosaan, kun McAvoyn antaumuksella esittämä Robertson rypee omassa lätissään.

Robertson on luonut omat sääntönsä, oman moraalikoodistonsa, jota noudattaa. Hän kutsuu tätä hyväksikäytön, selkäänpuukottamisen, päihteiden ja korruption kyllästämää elämäänsä peliksi. Liikkeellepaneva voima on ylennys, jonka Bruce haluaa hinnalla millä hyvänsä. Työ onkin Robertsonille kaikki kaikessa, koko elämä, sillä mitään muuta ei ole enää jäljellä. Kaiken mädännäisyyden taustalla on syvästi inhimillinen ja syvästi satutettu ihminen, oikeastaan pikkupoika, joka kärsii mielenterveyden ongelmista ja syvästä masennuksesta. Robertsonin tragedia on, että hän muistaa vielä millaista oli olla hyvä ja viaton.

Sekopäisyyden kierteen syvenemistä katsoo tietyllä mielenkiinnolla, mutta ainakin itselläni kävi mielessä, että tämä tarina on kerrottu jo aiemmin – ja vielä paljon paremmin – Abel Ferraran ohjaamassa ja Harvey Keitelin vimmaisesti tulkitsemassa elokuvassa Paha poliisi (Bad Lieutenant, 1992). Werner Herzog palasi samaan aiheeseen vuonna 2009 onnistuneessa uudelleentulkinnassaan Paha poliisi – Määräsatama New Orleans, jossa Nicholas Cage esitti pelottavan uskottavasti huumeiden ja korruption rappioittamaa poliisia, joka näkee liskoja jo kirkkaassa päivänvalossa.

Robert Bruce on tietenkin yksi skottien suurimpia kansallissankareita, joten uskoisin Welshin aikanaan kirjoittaessa Filthiä tarkoittaneen Bruce Robertsonin pieneksi piikiksi skoteille. Samanlaista skottien kansallistunteen mollaamista harrastettiin myös Trainspotting-kirjassa (ja myös elokuvassa), ja myös Filth nälvii liiallisesta kansallistunteesta kärsiviä skotteja. Edinburgh näyttäytyy Welshin kirjoissa todellisena viemärinä, ja tuo kuva on saatu välittymään tehokkaasti myös elokuvasovituksiin.

Filth ei ole missään nimessä huono elokuva, vaikka tarina sinänsä jääkin hieman ohueksi. Jo pelkästään James McAvoyn hieno roolisuoritus nostaa elokuvan selvästi keskiverron yläpuolelle. Olisin kaivannut kuitenkin hieman enemmän nyansseja päähenkilön lopulta surulliseen amok-juoksuun. En voi olla miettimättä, mitä Trainspottingin ohjaaja Danny Boyle olisi saanut aikaan näillä näyttelijöillä ja tällä materiaalilla.