Falling valkokangas

Isä Willis (Lance Henriksen) on vihainen, muistisairas mies. Aikuinen poika, hillitty ja hallittu John (Viggo Mortensen) elää Kaliforniassa kiinalais-hawajilaisen puolisonsa ja adoptoidun tyttärensä kanssa. Kun isän muistisairaus etenee, hakee John isänsä Kaliforniaan etsimään uutta kotia paikasta, jossa arjen tukiverkko olisi läsnä.

Juonen kaarta elokuvassa ei tämän enempää ole, sen sijaan Falling (2020) on enemmänkin tutkielma hajoavasta muistista ja sen vaikutuksista. Siitä kuinka vanhemmasta tulee lapselle lapsi, kivusta ja katkeruudesta ja ilmaan jäävästä yrityksestä löytää yhteys. Tutkielma on visuaalisesti kaunis, mutta sisällöltään rujo, lähes ruma. Valoa ja haikeutta kannattelee Mortensenin säveltämä musiikkiraita, joka kuulostaa raikkaalle.

Falling on Sormusten herran synkeän vakavana Argornina maailmanmaineeseen singahtaneen Viggo Mortensenin esikoisohjaus – eikä vain ohjaus, sillä myös elokuvan käsikirjoitus ja ääniraita ovat monilahjakkuus Mortenensenin kynästä. Elokuva on osin elämäkerrallinen: Mortensenin kummatkin vanhemmat, kolme neljästä isovanhemmasta sekä muita sukulaisia ovat kärsineet muistisairauksista.

Falling piirtää elokuvan tasolla isän ja pojan suhteeseen Amerikan kahtiajakoa liberaalin ja konservatiivisen arvomaailman, rannikon stereotyyppisen monikulttuurisen älymystön ja preerian uudisraivaajamentaliteetin välille. Mutta kuten ei kansakuntakaan, eivät isä ja poika, tunnu löytävän yhteistä pienintä nimittäjää vaan suhde jää lähinnä sietämisen tasolle.

Mortensenin ei ollut alun perin tarkoitus näytellä elokuvassa. Rahoittajien vaatimuksiin kuului kuitenkin se, että Mortensen näyttelee yhtä elokuvan päärooleista. Se on hieman sääli, sillä vaikka Mortensen on varmasti voinut ammentaa sankokaupalla omasta kokemuksestaan, siitä huolimatta roolisuoritus tuntuu jäävän pinnalle, ikään kuin pohjalla olisi jotain niin pelottavaa tai surullista, ettei sen pariin halua palata.

Elokuvan jännitteen kannalta suurin haaste on, että Lance Henriksenin esittämä isä Willis on vain puhdasverinen paskiainen ilman juuri ainuttakaan pyöristettyä kulmaa, ja siinä roolissa Henriksen on toki suorastaan loistava. Elokuvan kannalta ongelmallista on, että takautumien varaan rakentuva henkilöhistoria ei riittävästi tarjoa tarttumapintaa tai inhimillisyyttä muistisairauden esiin puskeman vihaisen ja katkeran miehen toiselle, inhimillisemmälle puolelle – jos sitä nyt on koskaan ollutkaan. Nuori Willis (mainio Sverrir Gudnason) kun on myös takaumissa pääsääntöisesti epämiellyttävä ja itsekeskeinen hahmo, ja tämä kuva rikkoutuu vain kahdessa lapsuuden ja nuoruuden muistossa, jonka päälle vyöryy kasoittain toisia, pistävämpiä muistoja.

On toki arvokasta, ettei Mortensen yritä kirjoittaa tarinaan hollywoodmaista siirappia, jossa pitkän matkan jälkeen huomataan, että viha onkin vain väärinymmärrystä ja rakkauden puutetta. Valinnan ongelmallisempi puoli on kuitenkin, että Willisin viha, homofobia, rasismi, naisviha ja katkeruus eivät saa ansaitsemaansa selitystä, eikä lasten, Johnin ja Sarahin (Laura Linney), selkeä huolehtimisen ja velvollisuuden tunne isäänsä kohtaan loksahda kohdalleen oikein missään vaiheessa. Pidättäytyvä tunneilmaisu välittyy kohmeutena myös katsomoon, eikä koukkua synny.

Tunteisiin elokuva iskee vasta aivan loppumetreillä, mutta lopun katarttinen kohtaus ei yksin pysty kantamaan elokuvan kaarta tai selittämään päähenkilöidensä valintoja. Mutta Falling jää mietteisiin eikä antaudu helppoon, suoraviivaiseen arvioon. Se jättää jälkeensä kysymyksen: yritinkö sittenkään ymmärtää riittävästi? Kysymys, jonka muistisairaan omainen tunnistanee omakseen. Ja siinä lienee Fallingin lopullinen niitti.