Evan taivaanlahja valkokangas

Alussa oli Jumala, ja Jumalan nimi oli Morgan Freeman. Taivaan valkopartainen taatto sähläsi Jim Carreyn kanssa aatteellisessa komediassa Bruce taivaanlahja (2003). Mutta Herralla ei ole sanansijaa Hollywoodissa, eikä edes jumalallinen interventio saanut Carreytä tulemaan takaisin uuteen taivaskomediaan. Jumalan oli tyytyminen sinänsä mainioon Steve Carelliin, tuoreen kongressiedustajan Evan Baxterin roolissa.

Tarinan perusjuoni on napattu Raamatusta, eli mysteerinen jumalhahmo kiusaa, häpäisee ja vainoaa Baxteria, kunnes tämä lupautuu jättämään uransa, perheonnensa ja elämänsä sivummalle rakentaakseen uuden ajan Arkin tulevan tulvan varalle. Luojaa ei kuitenkaan esitetä sadistisena kosmisena diktaattorina vaan pilke silmäkulmassa hääräilevänä vanhana herrana, josta huokuu Freemanin miltei petollisen lämmin karisma.

Maltillisemmin ja tervejärkisemmin Lähi-idän paimentolaisuskontoihin suhtautuva eurooppalainen ei sisäistä tai hyväksy Evan taivaanlahjan mentaliteetteja läheskään niin kyselemättä kuin "in God we trustin" seteleihinsäkin painaneet amerikkalaiset. Fundamentalistista, vanharaamatullista tulvien, tulikiven ja koston jumaluutta on pehmennetty ympäristönsuojeluviittauksilla ja huumorilla, mutta kuorrutus ei muuta kuivumaan päässeen kakun sisältöä.

Huumorin kukka on paikoin nuutunut, sillä muutamien yksittäisten oivallusten vastapainoksi Evan taivaanlahja tarjoaa samojen vitsien toistoa sekä jokusen linnunpaskasketsin liikaa. Tekijät eivät ole osanneet päättää, tehdäänkö perhe-elokuvaa, itseironista komediaa vaiko fyysistä slapstick-farssia, jossa koirat käyvät uuden Nooan kulkusiin kiinni ja päähenkilö kaatuilee hassunhauskasti.

Steve Carellia ei ole syyttäminen Evan taivaanlahjan ongelmista, sillä hän hoitaa oman leiviskänsä kunnialla ja onnistuu luomaan moderniksi Nooaksi muuttuvasta Baxterista pohjimmiltaan varsin sympaattisen hahmon. Parhaimmillaan Carell on absurdeimmissa kohtauksissa, kuten ZZ Topin Sharp Dressed Menin vauhdittamassa poninhäntä- ja pukujuppeilukohtauksessa – sen sijaan fyysisemmässä tilannekomediassa vertailut Carreyhin käyvät kohtuuttomiksi.

Pohjimmiltaan Evan taivaanlahjassa kyse on sokean uskon varaan heittäytymisestä sekä amerikkalaisten perhearvojen korostamisesta. Vaikka Jumala käytännössä pakottaakin Baxterin rakennustöihin, teos kuitenkin korostaa kärkkäästi ihmisen mahdollisuutta valita oma suuntansa. Toisaalta kyseessä on kuitenkin kevyt kesäkomedia, ei uskonnollinen opinkappale, joten riippuu katsojan omasta viitekehyksestä, miten ristiriitaisuuksiin haluaa suhtautua. Elokuvan voi ottaa halutessaan vastaan puhtaana fantasiakomediana, mutta sellaisenakaan se ei toimi kuin ajoittain.