Eput valkokangas

Eppu Normaali lukeutuu suomirockin suuriin. Vuonna 1976 aloittaneen ylöjärveläisyhtyeen tuotanto on muodostunut osaksi suomalaisen populaarimusiikin muistia ja bändin hittibiisien sanoja osaavat hyräillä nekin, joilla ei ole edes Eppujen levyjä hyllyssä.

Tiettävästi Epuille on ehdotettu elokuvaprojekteja aiemminkin, mutta vihreää valoa he näyttivät vasta tutun tuotantoyhtiön dokumentti-idealle. Hyvä niin, sillä television puolella dokumentteja tehneen Saku Pollarin käsikirjoittama ja ohjaama Eput on parhaita kotimaisia artistidokumentteja sitten Ari Matikaisen Yhden tähden hotellin (2007). Ero parin viikon takaiseen Sakari Saksan Danny-dokumenttiin on huomattava. Pollarin dokumentissa on kaikki se, mikä Saksan dokumentista uupui, eli näkökulma, punainen lanka ja draaman kaari.

Eput-dokumentin alkumetreillä on kohtaus, jossa Martti Syrjä kertoo tarinan lapsuudestaan. Hänen isoveljensä Mikko eli Pantse rakenteli erilaisia ”Martin tappokoneita”, joista yksi oli kankealiikkeinen panssarivaunu. Jotta Pantse osuisi pikkuveljeensä, Martin piti seistä liikkumatta panssarivaunun edessä. Ja Martti seisoi.

Elävästi kerrottu ja tyylillä dramatisoitu tarina antaa dokumentille selvät askelmerkit. Kyse on veljestarinasta ja veljesten välisestä suhteesta. Bändinä Eput on toki paljon enemmän kuin Syrjän veljekset, mutta he ja heidän vuorovaikutuksensa ovat dokumentin punainen lanka ilman, että veljesnäkökulmalla olisi rajattu muita bändin jäseniä paitsioon. Päinvastoin, niin rumpuja soittava serkkupoika Aku Syrjä, kitaristi Juha Torvinen kuin basistina toimineet Mikko Saarela, Mikko Nevalainen ja Sami Ruusukallio saavat näkyvät roolit Eppujen tarinan kertomisessa.

Dokumentin kehystarinassa seurataan Eppujen valmistautumista 40-vuotisjuhlakonsettiin Tampere Filharmonian kanssa. Tästä kontekstista bändin jäsenet muistelevat menneitä, joita on elävöitetty arkistomateriaaleilla ja dramatisoinneilla. Konsepti ei ole mitenkään uusi ja sen ilmeisin vaara on liiallinen rönsyilevyys. Pollari pitää kokonaisuuden kuitenkin näkökulmarajauksensa ansiosta hienosti kasassa. Bändin tarina onnistutaan kertomaan ilman, että siihen on tungettu kaikkea, mutta silti kerrotaan kaikki olennainen.

Eppujen tarinan osalta dokumentin painopiste on bändin alkuvuosissa. Onnistuneen dramaturgian ansiosta dokumentti ei sisällöltään ole kuitenkaan etupainotteinen, mitä osaltaan tasoittaa kehystarinan vahva läsnäolo nykyajassa. Kun bändi on aikanaan saatu rullaamaan, elämä on kuljettanut bändiä ja sen jäseniä siihen pisteeseen, jossa he nyt ovat. Tämä luo dokumenttiin toimivan draaman kaaren.

Eppuja voi pitää myös rehellisenä dokumenttina. Artistidokumenteissa kohdetta katsotaan monasti ylöspäin ja vaikeat ajat käsitellään helpoilla ratkaisuilla, kuten muiden kertomana. Pollari on löytänyt bändin jäsenistä myös analyyttisen ja kriittisen äänen. 1980-luvun intensiivistä keikkailua Torvinen kuvailee rottakokeeksi. Pantsen perfektionismi oli ajaa bändin lähes loppuun, eikä Martin alkoholiongelmaakaan väistellä. Kaverit tietävät omat vikansa, ja ehkä osin siksi bändi on pysynyt koossa kaikki nämä vuodet hieman vinon huumorin myötävaikutuksella.

Paljon dokumentin onnistumisessa lepää aina myös itse kohteen, tai kohteiden, harteilla. Erityisesti Martti Syrjä ja Juha Torvinen osoittautuvat erinomaisiksi kertojiksi, jotka osaavat elävöittää kertomansa oikealla rytmillä, painotuksilla ja eleillä. Kun kaverukset käyvät läpi Tahroja paperille -maxisinkun ”spesiaali-painoksen” kansikuvan tarinaa, ei voi kuin nauraa vedet silmissä.

Elokuvana Eput on paljon enemmän kuin dokumentti bändistä nimeltä Eppu Normaali. Kyse on veljeksistä ja kaveruksista, joiden tietä on viitoittanut tekemisen halu ja eteenpäin katsova asenne. Samalla on syntynyt musiikillisesti jotain ainutlaatuista.