EO valkokangas

En pidä elokuvista, jotka koettavat yrittämällä yrittää olla elämää suurempia. En pidä elokuvista, jotka sen sijaan, että tarjoaisivat katsojalle aivopurtavaa ja pohdiskeltavaa, saarnaavat sanomaansa ja sanoittavat mitä ihmisen kuuluu tehdä ja tuntea. EO on tällainen elokuva, ja päällimmäinen tunne elokuvan loputtua on vain turhautuminen.

Pieni aasi, EO, pelastetaan puolalaisesta sirkuksesta. Tästä alkaa aasin matka erilaisiin ihmisyyden pimeisiin puoliin sen vieraillessa erinäisissä paikoissa. Matkalla törmätään niin muihin eläimiin kuin myös ihmisiin.

Varsinaista juonta ei voi oikein paljastaa, koska sitä ei ole. EO on ennemminkin koonti erilaisista kohtauksista kuin lineaarisesti kulkeva tarina. Elokuvaa seuratessa tulee olo, että käsikirjoitusta laadittaessa on saatu paljon ideoita, joita elokuvaan voisi sisällyttää, mutta mitään ei ole raaskittu karsia pois. Tämän seurauksena itse juoni hukkuu erilaisiin otoksiin, joilla pyritään korostamaan ihmiskunnan pahuutta ja eläinten alituisesti läsnä olevaa hyväksikäyttöä erilaisten julmuuksien myötä. Juonirakenne olisi toiminut paremmin episodielokuvana.

Elokuva on huonolla tavalla naiivi. Se aliarvioi katsojan kykyä muodostaa oma mielipide, ja täten syyllistyy moralisoimaan kertomisen sijaan. Hyvin pian käy ilmi, että elokuvan pääosassa ei ole aasi vaan ihmisten pahuus. Hyväksikäytön muodoista joka ikinen on haluttu tuoda mukaan juonen ja laadun kärsiessä tästä päätöksestä rankalla kädellä.

Eläinten suhteesta ihmiseen ja ihmisen tarpeeseen hyväksikäyttää muita lajeja on tehty ennenkin elokuvia, jopa loistavia sellaisia. Eläimen näkökulma elokuvassa ei ole uusi asia. Samankaltaisen tarinan kertoo korealainen animaatioelokuva Padak (2012), jota katsoessa kalan ahdinko nousi omaan kurkkuun asti. Possujen tunne-elämään paneutuva dokumenttielokuva Gunda (2021) teki vaikutuksen matkalla porsaan sielunmaisemaan.

Yksi kaikkein parhaimpia eläimen näkökulmasta kerrottuja elokuvia on George Orwellin menestyskirjaan perustuva vanha klassikko Eläinten vallankumous (animaatio 1954 ja animatrooninen uusinta 1999), joka sekä hurmasi että ahdisti lapsena nähdessä, eikä se ole jättänyt rauhaan vielä aikuisenakaan. EO ei nouse näiden edeltäjiensä tasolle. Se koettaa olla rujon totuudenmukainen kuin Eläinten vallankumous, mutta punaisen langan puuttuessa (huolimatta epäloogisesti ylikäytetystä karmiinisesta filtteristä) elokuvasta syntyy olo, että se haluaa olla keinolla millä hyvänsä taiteellinen. Lopputulos ei vain onnistu, kun tarkoitus puuttuu.