Viisikymmentäluvun viihdebisnes valjasti populaarin tähtikultin korkealentoonsa. Televisio mahdollisti viihteen kokonaan uudenlaisen massakulutuksen ja yhteiskunnan taloudellinen kehittyminen suuntasi ihmisten varoja ja vapaa-aikaa yhä enemmän viihdeteollisuuden tarjoamalle helpolle eskapismille. Onkin hyvin luontevaa, että ajan viihdemaailmaa on käsitelty lukuisissa kirjoissa ja elokuvissa.

Musiikin saralta tunnetun Rupert Holmesin kiiteltyyn romaaniin perustuva Atom Egoyanin elokuva Alaston totuus pureutuu viihteen varjoihin, joissa hauskat viihdyttäjät ja huumoriveikot juovat, naivat ja hakkaavat. Tosielämästä inspiraationsa saaneen tarinan näkökulma ei ole uusi tai ihmeellinen. Egoyan luo tarinaan kuitenkin sykähdyttävän, Exoticansa (1994) kaltaisen, atmosfäärin ja loppuun asti kantavan jännitteen. Jännityselokuvan taika piilee onnistuneessa draaman kaaressa ja sitä ylläpitävässä kerronnassa, vaikka lajityypin ystävälle mitään yllättävää ei olisikaan tarjolla.

Ihmissuhteisiin keskittyvän rikoselokuvan perinteitä hyvässä kumartava Alaston totuus tuo viime aikojen tarjonnasta mieleen Woody Allenin Match Pointin. Taiten rakennettu tarina on looginen, tyylikäs kuva- ja äänimaailma tukevat tunnelmaa ja näyttelijäsuoritusten huolellisuus ylläpitää tarinan sisäistä uskottavuutta. Kokonaisuus on nykyelokuvan saralla tavanomaista sujuvampi ja viihdyttävämpi.

Allenin analyyttisyyteen ihmisyyden laskelmoivuudesta Egoyan ei ehkä yllä, mutta joka tapauksessa Alaston totuus piirtää esiin mielenkiintoisia säröjä ihmisen luonteesta. Kukaan ei ole yksiselitteisen hyvä tai paha. Ihmisyyteen luonnostaan lukeutuva omaneduntavoittelu on motiiveista perimmäisin, jokaisella.

Kevin Bacon ja Colin Firth esittävät Jerry Lewisiin ja Dean Martiniin vihjaavaa viihteen menestyvää parivaljakkoa, jonka yhteinen taival katkeaa 50-luvun lopulla. Viisitoista vuotta myöhemmin nuori kustannustoimittaja (Alison Lohman) ryhtyy työstämään heistä kirjaa ja näin raottuu monisyinen menneisyys. Juonen kuljetus liikkuu sujuvasti eri aikakaudelta toiselle ilman alleviivaavaa selittelyä.

Egoyanin suhde alastomuuteen on amerikkalaista keskivertoelokuvaa huomattavasti luonnollisempi. Elokuvan seksikohtaukset ovat suoraviivaisia, mikä tunnetusti on kauhistus amerikkalaiselle ikärajaluokittelulle. Kanadalaisohjaajista Egoyan, joka etniseltä taustaltaan on armenialainen, vertautuu osin David Cronenbergiin. Kumpikin tekee elokuvia Pohjois-Amerikan markkinoille, mutta ilman räikeimpiä hollywoodilaisen tuotantokoneiston kaksinaismoraalisia rajoitteita.

Huolimatta avoimesta ja luonnollisesta seksuaalisuuden kuvauksestaan ei Egoyankaan kykene pyristelemään irti yksipuolisesta alastoman ihmisen estetisoinnista. Kamera hyväilee naista hyvinkin lähelle, mutta jättää miehen ulkokohtaisen etäiseksi. Jos nainen alistuu katseen objektiksi, alistuu mies aktin objektiksi. Seksuaalisen kanssakäymisen tasolla elokuvalla olisi ollut varsinkin lopussa mahdollisuus rikkoa rajoja, mutta tähän ei liene rohkeus riittänyt, toisaalta perustana toimiva kirjallinen alkuperäistarina ei siihen mahdollisuutta ole välttämättä antanutkaan. Elokuviensa käsikirjoitukset itse tekevällä ohjaajalla on kuitenkin taiteellinen vapautensa, tai ainakin pitäisi olla.

Juha Rosenqvist

 © Film-O-Holic.com 4.5.2006
- kaikki oikeudet pidätetään -