| Valkoinen
kaupunki
Ihan hyvin
Aku Louhimiehen
ohjaajanuralla tv-sarja Irtiottoja
on edustanut tyystin toisenlaista
draamaa kuin hänen nuorista urbaaneista
aikuisista kertoneet levottomat
elokuvansa. Paavo Westerbergin ja Mikko
Koukin käsikirjoittama 12-osainen sarja
kuljetti rinnan useampien ihmisten
tarinoita pureutuen tämän päivän
sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin
ongelmakohtiin. Kotikadun ja Salattujen
elämien saippuoimassa suomalaisessa
tv-draamassa Irtiottoja-sarjan
hahmot olivat poikkeuksellisen
vakuuttavia, ja todellisia.
Visuaalisesti
rosoisen sarjan ankeaksikin
luonnehdittavaa tematiikkaa Louhimies
jatkoi elokuvassaan Paha maa,
jonka jälkeen Riisutun miehen
kaltainen päämäärätön räpiköinti
tuntui varsin uskomattomalta. Valkoinen
kaupunki palauttaa Louhimiehen
kuitenkin vakavan draaman pariin. Itse
asiassa kyseessä on Irtiottoja-sarjan
yhden tarinalinjan elokuvaversio, joka
on työstetty sarjan materiaalista
festivaaleja varten ja kuvattu siten jo
ennen Pahaa maata.
Tällä tavalla
tehtävän elokuvan motiiveista voi
tietysti olla montaa mieltä, mutta
sosiaalisesti syvätarkkoja vakavia
elokuvia näkee tässä maassa niin
vähän, että Valkoinen kaupunki
on pienenä, intiiminä ja puhuttelevana
elokuvana tervetullut lisä kotimaiseen
valkokangastarjontaan. Vaikka
televisiomainen kuvailmaisu ja kuvan
teknisesti heikompi laatu ottavat
silmään suurella kankaalla, niin
tarinaan on saatu riittävä jäntevyys
ja kokonaisuus on kyetty pitämään
johdonmukaisena. Tiiviissä kerronnassa
ylimääräiset rönsyt on karsittu pois
ja juonikuviot henkilöhahmoineen eivät
leviä samanlaiseksi sekavaksi vyyhdeksi
kuin Pahassa maassa.
Huolimatta
tv-sarjan ja elokuvan selkeästä
yhteydestä Valkoinen kaupunki
toimii hyvin itsenäisenä teoksena ja
nostaa esiin erään sarjan
tärkeimmistä teemoista: miehen aseman
rikkoutuvassa perheessä. Sarjaa
seuranneille elokuvaversio Janne
Virtasen esittämän taksikuski
Veli-Matti Lehtosen tarinasta ei tuo
juurikaan uutta, mutta nyt lapsistaan ja
elämästään kamppailevan miehen
tarina hahmottuu eheänä ja
arkirealismissaan uskottavana.
Veikko
Aaltosen Juoksuhaudantien
tavoin Louhimiehen Valkoisessa
kaupungissakin sorrutaan
ajoittaiseen ylidramatisointiin. Yhteen
tarinaan kasattujen ongelmien painolasti
on toivottoman raskas, ja loputtomalta
tuntuva murheenalho vie tarinalta tilaa
hengittää, mistä kärsi Björn
Rungenkin elokuva Suusta suuhun.
Suomalaisesta miehestä Aaltonen ja
Louhimies tavoittavat kuitenkin
oleellisia piirteitä. Valkoisessa
kaupungissa lakonisen "ihan
hyvin" -vastauksen takaa löytyy
monia turhaan vaiettuja asioita.
Kuvalliselta
kerronnaltaan pidän Valkoista
kaupunkia Louhimiehen
onnistuneimpana elokuvana. Kokonaistyyli
on samanlainen kuin Irtiottoja-sarjassa,
mutta tositelevisiomainen yksityisyyteen
tunkeutuminen yhdistettynä
käsivarakuvaukseen ja nykivään
leikkaukseen luo aikamme visuaalisuuden
hyvin tavoittavan ilmaisun. Louhimiehen
kohdalla tämä toimii ensimmäistä
kertaa kunnolla pitkän elokuvan
tasolla, sillä hänen elokuvansa ovat
olleet kerronnaltaan katkonaisia ja
visuaalisesti tavanomaisen löyhiä.
Tarkemmin rajattu tarina on ilmeisimmin
palvellut myös aiempaa
keskittyneempää ilmaisumuotoa, mikä
tekee Valkoisesta kaupungista
Louhimiehen eheimmän ja tyylikkäimmän
elokuvan.
Juha Rosenqvist |