Saara Cantellin ensimmäinen pitkä ohjaustyö, Unna ja Nuuk, on koko perheen satu, seikkailuelokuva fantasiamausteilla. Tällaisia tyylipuhtaita satuelokuvia ei olekaan Rölliä (Rölli ja metsänhenki, 2001) lukuun ottamatta viime vuosina Suomessa tehty.

Unna ja Nuuk on nimensä mukaisesti tarina tytöstä ja pojasta, 11-vuotiaista Unnasta ja Nuukista. Ei tässä mitään ihmeellistä, mutta Unna on tämän päivän Suomessa yksinhuoltajaäitinsä kanssa asustava moderni kaupunkilaistyttö ja Nuuk Unnan esi-isä kivikaudelta. Ajan läpi matkaaminen on elokuvan ihme, siitä syntyy sen satu ja fantasia. Ja siinä on myös sen kompastuskivi.

Kivikautinen Suomi on Unnassa ja Nuukissa luotu puvustamisen ja lavastamisen lisäksi kivikautisen suomen kielen avulla. Hyvästä yrityksestä huolimatta menneen maailman tuntu on yhtä autenttinen kuin Kivisiä ja Sorasia (1994) katsoessa. Tilannetta ei paranna aikuisten ylinäytteleminen. Rosa Salomaa (Unna) ja Toni Leppe (Nuuk) suoriutuvat rooleistaan paremmin. Elokuvan huumori on pääosin nykyhetkessä ja Mikko Koukin esittämässä taksisuharissa. Kaksi hauskaa hetkeä mahtuu menneisyyteenkin, mutta pääasiassa elokuvan kivikausijaksot ovat pelkästään pitkästyttäviä.

Elokuvan juoni on simppeli. Unnan sairas isoisä paljastaa tytön kuuluvan shamaanien sukuun. Unnalla on parantajan kädet ja mummolan vintiltä hän löytää kirjan ja rummun, joiden kanssa tomera tyttö lähtee menneisyyteen hakemaan lääkettä isoisän sydänvaivaan. Matkalla Unna tapaa nuoren shamaanin, Nuukin, ja tämän perheen, omat esivanhempansa. Etsiessään parantavan joutsipuun hedelmää, lapset joutuvat tietysti monenlaisiin seikkailuihin.

Lastenkirjojen ja -elokuvien hienous piilee siinä, että niissä lapset ovat sankareita. Unnassa ja Nuukissa tämä on muistettu ja päähenkilöiden toimeliaisuus, neuvokkuus ja urheus kantaa myös silloin, kun järkevien aikuisten mielestä mitään ei ole enää tehtävissä. Unna ja Nuuk ratkaisevat omat ja toisten ongelmat, pelastavat sydänsairaan isoisän ja toimivat siinä sivussa diplomaatteina, parantajina ja ystävinä. Lastenvälinen suhde ja pienen tytön nostaminen tarinan sankariksi tuo mieleen Astrid Lindgrenin iki-ihanan Ronja Ryövärintyttären (kirja 1981, elokuva 1984).

Ronjasta tekee ikimuistoisen tytön poikkeuksellisuus, voimakastahtoisuus, pippurinen ja kahlitsematon luonne. Unna on tähän esikuvaansa verrattuna aivan liian hyvin kasvatettu, topakka mutta särmätön pieni tyttö. Ero kiteytyy tyttöjen hiuksiin: siinä missä Ronjan tukka on musta kuin yö ja sojottaa itsepäisesti joka suuntaan, ovat Unnan vaaleat kutrit sileät ja jakausta myöten pelottavan hyvässä ojennuksessa läpi koko seikkailun. Sama siloinen särmättömyys kiusaa koko elokuvaa.

Unnan ja Nuukin hurjia seikkailuja enemmän elokuva keskittyy sinänsä komeiden metsä- ja vaaramaisemien, sekä pienten ja isompien naarmujen paikkaamisella esiintuotavien parantajantaitojen esittelyyn. Huikeasti elokuvan kuvanneen Heikki Färmin kameran eteen ilmestyy epäuskottavan taajaan myös harvoin kesäisessä luonnossamme näyttäytyviä villieläimiä, aina Unnaa hätistelevästä susilaumasta poikasiaan paimentavaan karhuemoon.

Unna ja Nuuk on koko perheen seikkailuelokuva, mutta eniten sillä on tarjottavaa perheen pienimmille. Isoksi kasvanutta katsojaa elokuvan maailma ei vakuuta, sen hahmot eivät hurmaa, eivätkä tuttuakin tutummat näyttelijät onnistu olemaan mitään muuta kuin hassuihin vaatteisiin ja peruukkeihin puettuja tuttuakin tutumpia näyttelijöitä (Tommi Korpela, Kristiina Halkola, Esko Salminen). Pienemmät katsojat ovat vielä onnellisen piittaamattomia elämän realiteeteista ja näyttelijän ammatista, joten heille heittäytyminen Unnan ja Nuukin maailmaan ei ole temppu eikä mikään. Ja hyvä niin.

Saija Holm

 © Film-O-Holic.com 19.1.2006
- kaikki oikeudet pidätetään -