| Tummien
perhosten koti
Kasvun paikka Saarella
Dome Karukosken
toinen pitkä elokuva Tummien
perhosten koti perustuu Leena
Landerin samannimiseen romaaniin.
Finlandia-ehdokkuuden saanut Tummien
perhosten koti kertoo saarella
sijaitsevasta poikakodista ja se on
kolmas osa Landerin Harjula-trilogiaa.
Alkuperäisteksti
on paljon Karukosken elokuvaa tummempi.
Vaikka elokuva käsittelee kipeitä
aiheita melko onnistuneesti, kerrontaan
jää kaipaamaan sopivaa rosoisuutta.
Tämä myös antaisi elokuvan
loppupuolen tapahtumille vahvemman
motiivin. Liika ankeus ei tietenkään
ole kovin viihdyttävää, joten niinpä
tämänkin Markus Selin -tuotannon
jälkimaku on vähän haalea.
Juhani Johansson (Niilo
Syväoja) joutuu sijaisperhekierteen
jälkeen Saarelle poikakotiin, jota
johtaa vahvoin ottein Olavi Harjula (Tommi
Korpela). Lapsuuden kokemusten
koettelema Juhani sopeutuu hiljalleen
poikajoukkioon ja tutustuu rannalla
loikoilevaan Harjulan tyttäreen
Vanamoon (Marjut Maristo).
Tommi
Korpela on varsin onnistunut Olavi
Harjulana. Ikävä kyllä Landerin
romaanin vahvuus, Harjulan
ristiriitainen persoona, on typistetty
elokuvan käsikirjoituksessa turhan
yksioikoiseksi isähahmoksi.
Väkivaltaiset koulutusmetodit onkin
karsittu elokuvasta miltei kokonaan pois
ja Tummien perhosten kodin
ikäraja laskettiin suunnitellusta
viidestätoista ikävuodesta
kolmeentoista. Näin Karukoski on tehnyt
Tummien perhosten kodista
koko perheelle sopivan melodraaman, joka
ei keveydestään huolimatta huuhtoudu
ihan ulapalle.
Kokonaisuutena Tummien
perhosten koti etenee varsin
sujuvasti ja siinä on tunnelmaa. Tämä
nuoresta pojasta kertova kasvukertomus
on hyvää vaihtelua Suomen
elokuvakenttään, jossa on viime
vuosikymmenen aikana kerrottu aivan
liikaa tarinoita rikkaista
menestyjistä. Syyllisyyden ja
hylkäämiskokemusten kanssa elää
nykyäänkin monta huostaan otettua
lasta ja nuorta, ja on hienoa, että
kaupallisessa elokuvassa käsitellään
aihetta.
Elokuvaa
kantaa Juhanin samaistuttava ja arkisen
sympaattinen hahmo. 16-vuotias Niilo
Syväoja on vähäeleisyydessään
uskottava hiljaisena Juhanina.
Roolitukset ovat muutoinkin
onnistuneita. Mieleen jäivät
erityisesti Kati Outinen karjakko
Tyynenä, nuori Marjut Maristo
eloisana Vanamona ja Pertti Sveholmin
roolityö Juhanin isänä.
Meri ja saari on
kuvattu kauniisti ja tarinaa hyvin
kannattelevasti. Meri sinällään on
hieno elokuvallinen elementti ja vesi
teemana on jokseenkin toimiva, vaikka
paljon käytetty. Elokuvan äänimaisema
on sen sijaan turhan perinteinen.
Juhanin ahdistusta tuodaan esille
alleviivaavan dramaattisella musiikilla.
Myös takaumat päähenkilön lapsuuteen
on väännetty turhaan rautalangasta.
Katsojalle toivoisi jäävän vähän
enemmän oivaltamisen iloa.
Salla Vehkasalo |