György Pálfi on nuori unkarilainen ohjaaja, jonka nimi syöpyy tämän elokuvakokemuksen seurauksena monen katsojan vatsakalvolle. Pálfin kaksi ensimmäistä elokuvaa ovat palkittuja, kulttimaineensa ansaitsevia erikoisuuksia. Onomatopoieettiseksi luonnehdittu debyytti Hikka (2002) kertoi unkarilaisesta pikkukylästä ilman näyttelijöitä ja dialogia. Taxidermia puolestaan on herkän minimalismin vastakohta, kylmän hien pintaan nostattava erikoislähikuva ihmisruumiin sisällöstä.

Taxidermia kertoo tarinan kommunistisessa Unkarissa elävästä kolmesta miehestä, joita yhdistää perimän lisäksi erityinen suhde ruumiiseen ja lihallisuuteen. Isoisä on talonmiehenä toimiva kiimainen tirkistelijä, joka siittää jälkikasvunsa ihran ja veren keskellä. Synnistä sikiävä potra poika on kirjaimellisesti pikku porsas, josta kasvaa arvostettu syömiskilpailujen mestarikarju. Bulimisen treenaamisen lomassa koetaan ihmissuhdedraamaa ja rakkautta. Suvun viimeiseksi jäävä nuorukainen kääntää asetelman toisinpäin ja ansaitsee ohuen leipänsä täyttämällä kuolleita eläimiä.

Taxidermia on groteski ja äärimmäisen epämiellyttävä elokuva, jonka hahmojen elämä on yksinäistä mässäilyn spektaakkelia. Elokuvan nimen mukaisesti ruumiin täyttäminen ja tyhjentäminen on keskeinen rituaali, joka toteutuu masturbaation, ahmimisen ja sisäelinten konkreettisen kaapimisen muodossa. Taxidermia ei häpeile esitellä ihmisruumiin rumaa puolta, ja ehkä juuri siksi kauniin ulkokuoren säilyttäminen on lopulta nuoren preparaattorimestarin äärimmäinen tavoite.

Genreluokituksia pakeneva Taxidermia on visuaalisesti oivaltava, mikä luo tyylikkäät kehykset vastakohtaisesti kaunistelemattomalle sisällölle. Huumori on niin mustaa, että se ei naurata. Elektroartisti Amon Tobinin säveltämä poikkeuksellinen musiikki viimeistelee hämmentävän ja ahdistavan kokonaisuuden. Unohtumaton valikoima kuvottavia näkyjä, kuten rottalompakko ja sikiöavaimenperä, kaipaisivat kuitenkin puhdistavaa analyysiä tuekseen.

Ensimmäisestä pahoinvoinnin aallosta selviämisen jälkeen Taxidermia pelkistyy lihallisuuden ja identiteetin pohdinnaksi, jossa sisäelimillä lotraaminen on tarkoituksella vedetty sietokyvyn rajan yli. Perversiot tuovat mieleen Pier Paolo Pasolinin elokuvan Salò: Sodoman 120 päivää (1975). Siihen verrattuna Taxidermiasta puuttuu kuitenkin kiteytys, joka kokoaisi toisistaan irralliset jaksot yhden ajatuksen alle. Taxidermiassa ruumis tyhjenee, mutta mieli ei. Elokuvasta jää tunne, että on nähnyt jotain vaikuttavaa, mutta ei mitään hämmentävän nerokasta.

Lukuisia palkintoja kahmineen Taxidermian katsomiseen on hyvä orientoitua etukäteen perustelemalla itselleen, miksi haluaa nähdä kyseisen elokuvan. Kulttimaine kuulostaa houkuttelevalta, mutta viihteeksi sitä ei voi hyvälläkään tahdolla kutsua. Elokuva oli Unkarin ehdokas ulkomaisen Oscarin saajaksi, mutta tuomaristo ei ohjaajan kertoman mukaan halunnut edes katsoa sitä loppuun asti.

Raisa Laukkanen

 © Film-O-Holic.com 13.3.2008
- kaikki oikeudet pidätetään -