|
Sonic Mirror
Rytmin voimaa
Sonic Mirror
jatkaa Mika Kaurismäen kiinnostavia
musiikkidokumentteja. Nyt keskiöön on
nostettu maailmankuulu jazz-rumpali
Billy Cobham, jonka johdatuksella
matkataan rytmimusiikin perusteisiin.
 Musiikin
luonne kielelliset ja kulttuuriset rajat
ylittävänä kommunikaationa on
tietynlainen itsestäänselvyys. Silti
tämän perimmäisen ilmaisuvoiman
käsittely ruohonjuuritasollaan on monin
verroin kiinnostavampaa ja kertoo
musiikista itsestään paljon enemmän
kuin popviihdeteollisuuden tähtien
pompöösimäinen tallentaminen Martin
Scorsesen Shine a Lightin
tapaan.
 Billy
Cobhamissa on persoonallista karismaa ja
hän vie katsojan mukaansatempaavasti
niin Brasiliaan rumpua lyövien lasten
luo kuin Sveitsiin seuraamaan autistien
musiikkiterapiaa. Johtoajatuksena on
Afrikasta kumpuavien rytmien voima, joka
jalostuneimmillaan soi viimevuotisella
April Jazz -festivaalilla Suomessa.
Näiden
kerrontalinjojen yhdistämien ei onnistu
täysin sujuvasti. Aihesisältönsä
puolesta yhteys on olemassa läpi
dokumentin, mutta kuvassa ja äänessä
Brasilian katusoittajat, autistit
musiikkiterapioineen ja moderni jazz
eivät rinnastu kuin vasta lopussa,
jolloin yhteys löytyy rytmien
lyödessä kättä ja musiikin murtaessa
kulttuurien ja sanallisen kommunikoinnin
rajat vastustamattomalla
intensiteetillä. Tämän olisi toivonut
tapahtuvan elokuvassa jo aiemmin.
 Kaurismäen
dokumentti on muodoltaan perinteisen
toteavaa, eikä se houkuttele
moniulotteisiin tulkintoihin.
Pelkistetyssä kamera seuraa sivusta
-näkökulmassa on vaaransa. Esimerkiksi
autistien musiikkijohdannainen terapia
on kiinnostavaa mutta tilanteiden
pitkitetty kuvaaminen ei syvennä
sisältöä vaan pikemminkin
etäännyttää huomion musiikin
voimavaroista autistien jopa
kiusaannuttavan yksityiskohtaiseen
seuraamiseen.
Vaikka dokumentilla
ei ole mittaa kuin vajaat puolitoista
tuntia, materiaalia on liikaa.
Yksinkertaista aihesisältöä
kuormitetaan sanottavan kannalta
tarpeettomilla kuvilla, jolloin
elokuvaan jää selkeitä
suvantovaiheita. Jännästi juuri
Scorsese on Rollari-taltiointinsa
yhteydessä todennut, että dokumentti
syntyy ennen kaikkea
leikkauspöydällä. Ja
leikkauspöydällä Sonic
Mirroriakin olisi voitu
jäntevöittää.
Musiikkidokumentille
olisi toivonut myös kattavampaa
musiikkimattoa. Cobhamin johdolla
rytmeissä on suorastaan taianomaista
voimaa. Vastustamattoman hyvälle
soitannolle olisi mieluusti suonut
vieläkin enemmän tilaa.
Juha Rosenqvist |
