Pitäisi varmaan olla huolestunut. Suomalaisella miehellä mieli järkkyy. Ainakin jos on kotimaisia elokuvia uskominen. Matti todisti ettei tuopista löydy toivoa ja rehellistä Koististakin vain kusetettiin. Moraali on mennyttä. Ihmekös se, kun turkulaisten pastorienkin selkäranka taipuu himon vieminä. Sen rinnalla ei ollut yllätys, että kun duudsonina hyppää mopolla järveen, saa avomurtuman jalkaan. Ratin takanahan ne kierrokset vasta kunnolla punaisella käyvätkin, kuten taksisuhari Lehtosella. Ei siihen ole mopopojilla asiaa.

Mutta kyllä kamppailu kajahtaneimmasta kaverista oli lopulta kahden kauppa. Siinäkin jäi Timo Koivusalon luoman Johanneksen kaltevuus kalkkiviivoilla kakkoseksi, kun ruuhen kölistä tehdyllä kitaralla sulosointujaan soittava Tiger ilmaantui Rock 'n' Roll Never Diesin myötä valkokankaalle kansan sydämiä valloittamaan.

Samalla pitkän elokuvan ohjaimissa debytoiva Juha Koiranen vei Koivusalolta kunnian elokuvakerronnan alkeetkin unohtaneena ohjaajana. Vai miten pitäisi suhtautua esimerkiksi siihen kerronnalliseen ratkaisuun, että työväenopiston opettaja kertoo elokuvassa minuuttitolkulla kestävää tarinaa, jonka alun ja keskikohdan katsoja ehtii unohtaa ennen kuin opettaja saa turinointiaan loppuun.

Kerronnan seinään pysäyttävää temppua voisi tietysti pitää elokuvataiteen konventioita rikkovana neronleimauksena. Jostain kumman syystä Rock 'n' Roll Never Dies ei vain kokonaisuutena rohkaise näin visionääriseen ajatteluun. Ei, vaikka Koiranen on ehtinyt aiemmilla töillään jopa ansioitua elokuvataiteen laatupalkinnoilla.

Asennetta toki löytyy, eikä Koirasta voi ainakaan rohkeuden puutteesta moittia. Käsikirjoituksen ja ohjauksen lisäksi hän on vastannut myös elokuvassa kuultavista veretseisauttavista musiikkielämyksistä, joissa vastaansanomattomalla lyyrisellä oivaltavuudella luodataan niin äidin ruokien kuin työväenopiston ihastuksenkin saloja.

Rockin taiassa on aina sitä jotain. Kun Purple-klassikko Smoke on the Water veivataan kaikessa yksinkertaisuudessaan useampaan otteeseen, ei voi olla yhtymättä Tigerin vanhempien dynaamiseen hissiliikkeeseen poikien olohuonekonserttien yleisönä. Parhaimmillaan elokuva onkin siinä positiivisessa angstissa, joka kumpuaa vanhempien vilpittömästä lastensa taiteellisuutta tukevasta asenteesta. Vai moniko vanhempi opastaa aikamiehen ikään ehtinyttä poikaansa siitä, ettei oikeaa työtä sovi tehdä, kun on taiteellisella lahjakkuudella siunattu.

Maailmassa riittää niitä, jotka ovat vesseleinä väsänneet omia soittimiaan ja perustaneet niitä pirun hyviä bändejä. Se, että W.A.S.P.:in I Wanna Be Somebodynkin onnistuu soittamaan suohon ja järkyttää samalla naapurin porvaritkin muuttovalmiiksi, hellii varmasti monen katsojan tuntoja. Mutta miksi tämä tervehenkinen ja reipas irrottelu on haluttu vesittää lopussa sopertamalla kasaan teennäisiä syitä ja selityksiä Tigerin vanhempien innokkaan tukevalle asenteelle? Onko erilaiselle elämänasenteelle aina löydettävä joku yleisesti hyväksyttävä hyminä selitykseksi?

Ei ilmeisesti riittänyt, että Samuli Edelmannin Tigerista ja Kari-Pekka Toivosen Pumpusta olisi ollut aineksia suomalaiseksi vastineeksi Jack Blackin ja Kyle Gassin Maailman parhaalle rokkibändille. Ei. Sekaan on haluttu sovittaa sellaista sairaskertomusta ja riistoyhteiskunnan kritiikkiä, että katsojan olisi kokonaisuuden hahmottamiseksi saavutettava syvempi purplehaze kuin mihin laillisin päihtein on edes mahdollista.

Kenties Rock 'n' Roll Never Diesin katsojille olisi paikallaan jakaa saliin mentäessä käsiohjelmia. Reilusti kaksituntisen elokuvan parissa nimittäin piisaisi luppoaikaa tutkia läpyskästä elokuvan mahdollisia tarkoitusperiä. Valkokankaalta kun ne eivät tunnu aukeavan.

Eka riffi, jonka minäkin opin soittamaan kitaralla, oli Smoke On the Water. Ja todettiinhan aikanaan jo Aku Ankassa, että musikaalinen lapsi on yhteiskunnan helmi.

Juha Rosenqvist

 © Film-O-Holic.com 21.12.2006
- kaikki oikeudet pidätetään -