| Risto
Räppääjä
Laulu tuo ryhtiä
Suomessa lasten- ja
nuortenelokuvien taso on ollut tällä
vuosituhannella hyvä. Tarinat ovat
olleet kiinnostavia ja niiden
käsittelytavoissa on huomioitu nuori
kohderyhmä. Useimmat elokuvat ovat
olleet teknisesti ansiokkaita ja
visuaalisesti huoliteltuja, mikä kertoo
lasten- ja nuortenelokuvien
kohentuneesta arvostuksesta myös
tekijöiden taholta. Enää kyse ei ole
vasemmalla kädellä tehdyistä
täytetuotannoista.
Risto Räppääjä
jatkaa lastenelokuvien hyvää
perinnettä. Se ei ole yhtä syvällinen
kuin Näkymätön Elina
tai yhtä huoliteltu kuin Heinähattu
ja Vilttitossu, mutta tarjoaa
reipasta ja hyväntuulista huumoria
perheen pienimmille. Näytelmäelokuvan
saralla lasten komedioita näkee
muutoinkin harvemmin. Ykkös- ja
kakkosluokkalaiset sekä sitä nuoremmat
lapset ovat usein vähimmälle
elokuvahuomiolle jätetty kohderyhmä.
Epäkohta, jota Risto Räppääjä
nyt paikkaa.
Sinikka
ja Tiina Nopolan suositut lastenkirjat
ovat olleet luonteva lähtökohta
elokuvalle. Elokuvasovitus ei täysin
lunasta kirjojen nostattamia odotuksia,
mutta tarjoaa kohtuullisesti toimivan
elokuvaelämyksen. Iloinen värimaailma,
positiivinen perusvire ja lennokas
musiikki vievät mennessään, vaikka
tarina kokonaisuutena ei ole kummoinen.
Kyseessähän on lähinnä kertomus
Riston ja Nelli Nuudelipään
ystävystymisestä, mitä höystetään
muutamilla koomisilla aikuishahmoilla.
Kerrontaa
siivittävät laulu- ja musiikkiosuudet
toimivat varsinkin elokuvan alussa ja
lopussa, mutta väliin mahtuu muutama
täytenumeroltakin vaikuttava lallatus.
Musikaaleille ominainen naiivi lauluun
ryhtyminen sopii kuitenkin
lastenelokuvaan ja osaltaan paikkaa
tarinan tyhjäkäyntiä sekä tuo
ryhtiä muutoin rakenteeltaan
löysähköön ja hajanaiseen elokuvaan.
Nuori
pääosapari, Niilo Sipilä ja Mimmi
Lounela, suoriutuvat rooleistaan
hienosti. Samaa ei voi sanoa
aikuisnäyttelijöistä, joiden
ylinäytteleminen on rasittavan
alleviivattua. Tämä lienee ohjaaja
Mari Rantasilan tietoinen tyylivalinta,
ja sen toimivuus on pitkälti
makukysymys. Aikuisten ilveily ja
naamanvääntely yhdistettynä hassuihin
tehosteääniin kun palauttaa mieleen
lähinnä Speden tuotannot.
Pienemmille
katsojille komiikka vaikuttaa kuitenkin
toimivalta, ja se on lastenelokuvassa
pääasia. Toinen kysymys tietysti on,
että edellyttääkö lasten
huomioiminen aikuisten tarkoituksellista
taantumista täysin infantiileiksi. Se
voi olla myös lapsikatsojien
aliarvioimista.
Juha Rosenqvist |