Aku Louhimiehen aiempien hittielokuvien Levottomat (2000) ja Kuutamolla (2002) rinnalla Paha maa on tyystin toista maata. Naiivit nuorten urbaaniaikuisten tyhjänpäiväisyyksistä veistellyt ja pehmoerotiikalla silatut satuilut kasvoivat aikuisemmiksi ja sosiaalisesti kiinnostavammiksi jo Louhimiehen menestystä nauttineessa tv-sarjassa Irtiottoja. Tätä ansioitumistaan Louhimies on nyt yrittänyt siirtää myös valkokankaalle siinä niin paikoin onnistuen kuin epäonnistuenkin.

Paha maa paistatteli viime vuoden loppupuolella julkisuudessa, kun vakavastikin otettavien lehtien palstoilla puitiin Louhimiehen ja tuottaja Markus Selinin eripuraa elokuvan viimeisestä versiosta. Kina ohjaajan taiteellisen ja tuottajan taloudellisen näkökulman välillä olisi ollut uskottavampi, mikäli Louhimiehen aiemmat näytöt olisivat puoltaneet hänen rooliaan todellisena Tekijänä. Paha kyllä koko kalabaliikki antoi epäilyksen lähinnä hyvin suunnitellusta markkinointitempusta, joissa Solar Films on jo aiemmin kunnostautunut lähes nerokkaalla viekkaudella. Muutamassa päivässä sovitun kähinän keinotekoisuudesta kertoi kenties eniten se, että osapuolet mittelivät asiansa juuri sensaationälkäisessä julkisuudessa. Tulipahan ainakin herätettyä suuren yleisön mielenkiinto elokuvaa kohtaan juuri sopivasti siintävän ensi-illan alla.

Kyseessä on sen verran potentiaalinen elokuva, että mokomaa episodia ei voi pitää kuin valitettavana. Eri henkilöistä kertovien tarinoiden varaan rakennettu elokuva pyrkii sosiaaliseen syvätarkkuuteen kiinnittäen huomion pahojen asioiden kiertoon ja kertautumisvoimaan. Episodielokuvana Paha maa vertautuu väistämättä Jarmo Lampelan Jokeen (2001), mutta häviää selvästi Lampelan mestariteokselle niin uskottavuudessa ja vakuuttavuudessa kuin ennen kaikkea kyvyssä luoda samaistuttavia henkilöhahmoja. Ylidramaattisuus ja traagisuus vesittävät Pahan maan lähtökohtia. Tarinoihin on Amerikan malliin tungettu liikaa tapahtumia ja pinnalla ajelehtivia dramaattisia koukkuja sekä samalla laiminlyöty tosielämän detaljeja, mikä triviaalisuudestaan huolimatta kuitenkin vain edesauttaa uskottavuuden rapautumista.

Pahin ongelma on henkilöhahmojen ulkokohtaisuus ja yhdentekevyys. Tämä korostuu erityisesti kehystarinassa, joka seuraa valkolakkinsa saatuaan luuseriksi jämähtäneen sekakäyttäjä Nikon (Jasper Pääkkönen) ja tämän lapsuudenystävän, tietokoneyrittäjänä toimivan idealistisen Tuomaksen (Mikko Leppilampi) kaveruuden vaiheita ja edesottamuksia. Tarinalangassa roikkuu myös Tuomaksen tyttöystävä (Tola), joka lellittynä ylemmän porvariluokan vesana ällittelee vanhemmilleen.

Koko kehyskertomuksen punainen lanka roolihahmoineen on niin ohueksi kirjoitettu, että nuoret näyttelijät eivät tahdo saada hahmoistaan millään riittävästi samaistumista vaativia tunnetiloja irti. Sama vika oli aikanaan Hymypojassa. Aikuistumistuskissaan rimpuilevien nuorten huume- ja seksisekoiluilla kyllästetty ongelmatäytteinen elämä on väritetty liian kauaksi reaalitodellisuudesta, jotta se omaisi laajempaa kosketuspintaa. Pahan maan kehystarina vaikuttaa pelkältä pakkopullalta, jonka varjolla elokuva kyetään markkinoimaan teini-idoleillaan. Tämä on sääli nuorten näyttelijöiden kannalta, joille ei ole edes tarjottu järjellistä tarinaa henkilöhahmojensa työstämiseksi.

Kehystarinan kompurointi on ilmeistä ja sen läsnäolo koko elokuvan sanoman kannalta hämäävän mitäänsanomatonta, varsinkin suhteessa elokuvan keskiosaa kannatteleviin sivutarinoihin, jotka pelastavat elokuvasta paljon. Pikku nilkki Iston (Mikko Kouki) ja pölynimurikauppias Hurskaisen (Sulevi Peltola) edesottamuksista ja kohtaamisesta kertova episodi, jonka lopputulos koituu perheenisä Arhamon (Petteri Summanen) tuskaksi, tarjoaa huomattavasti todellisempaa yhteiskunnallissosiaalista analyysiä.

Sivuhahmoihin on kirjoitettu enemmän särmiä ja ammattitaitoiset näyttelijät kykenevät rakentamaan siten rooleistaan uskottavia ja samaistuttavia. Perheenisän tragedia – poliisivaimon toilailuja ja kuolemaa lukuun ottamatta – on tarinalankana onnistunut ja erityisesti Petteri Summasen roolityö tekee kohtalosta koskettavan. Kenellekään ei liene yllätys, että Sulevi Peltolan suoritus alkoholille langenneena pölynimurikauppiaana on hykerryttävyydessään mykistävä. Sulevin ansiosta kohtaus, jossa illan tiputtelun jälkeen Hurskainen käyttää imuriaan muuhunkin kuin imurointiin, kirjoitti itsensä mustan komedian historiaan.

Kaksijakoisen käsikirjoituksen lisäksi elokuvaa vaivaa esteettinen latteus, mikä on seurausta tv-estetiikasta. Liian keskitetysti ja ahtaasti rajatuista kuvista puuttuu syvyys ja leveys, minkä seurauksena suurella kankaalla elokuvaa ja ennen kaikkea sen visuaalista kerrontaa rasittavat isot puhuvat päät. Kuutamolla-elokuvassa Louhimies käytti visuaalisessa kerronnassa ideatonta ja kulunutta kikkaa nopeuttaa kaupunkikuvien tapahtumia. Tällä kertaa hän yrittää jalostaa visuaalista kerrontaa pysähtymällä ihmiskasvojen lähikuviin ja vaihtamalla elokuvan sisäisen äänimaailman ulkoiseen. Omaperäisyys on kaukana ja tällainen kerronnan dynamiikalla taiteilu vaati vankkaa tyylilinjaa.

Kerronnan pysähtyessä liian monesti ja liian pitkäksi aikaa seisoviin kohtauksiin kärsii sujuvuus joka asteella. Pitäytyminen raa'assa realismin jäljittelyssä olisi kokonaisuutena jättänyt eheämmän mielikuvan. Myös kerronnan pilkkominen teemoja selittävillä väliteksteillä on monologien käytön tavoin heppoinen ratkaisu, jolla useimmiten peitellään luottamuspulaa elokuvalliseen kerrontaan.

Solar Filmsin tuottamat elokuvat ovat viime vuosina vetäneet perässään näkyvän kaupallisuuden raskasta kivirekeä. Osansa kuormasta saa myös Paha maa, onneksi vain yhden silmiinpistävän kohtauksen verran. Iston varastaman messevän jeepin kojelaudassa on televisio, joka ensimmäistä kertaa päälle särähtäessään alkaa tuutata tietyn olutmerkin mainosta. Hetken ajan elokuva alleviivatusti keskittyy tähän ihmeeseen.

Vakavasti otettavaksi tarkoitetulle elokuvalle tämä on tyylitajutonta. En tiedä onko kyseessä ohjaajan taiteilijavapauden rajoittaminen tai taiteellisen näkökulman rajallisuus, vai tuottajan kyvyttömyys neuvotella sponsorien kanssa järjellisiä ratkaisuja vai viimekädessä sponsoritahon typerä moukkamaisuus. Joka tapauksessa tällainen toiminta on kaukana elokuvan arvostamisesta taiteena ja vakavasti otettavana kerronnan muotona. Rahoittajatahojen häivytetty näkyminen elokuvan todelliseen tarinamaailman liittyvissä tavaroissa ja tilanteissa on eri juttu kuin tuotemainosten päälleliimaaminen tarinaan ilman minkäänlaista motivoitua sidosta.

Paha maa seisoo tukevimmin vakuuttavalla keskiosallaan erinomaisten näyttelijäsuoristusten myötävaikutuksella. Tämän voimainnäytön rinnalla kevyt kehystarina olisi joutanut jäädä leikkaamon lattialle. Tematiikan kannalta ylimääräinen tarina-aines venyttää keston yli kahteen tuntiin, mikä väistämättä tylsyttää elokuvan terää. Louhimiehen ja erityisesti Solar Filmsin tuotannon huomioon ottaen kyseessä on kuitenkin vakava elokuva, jollaisia jatkossa soisi näkevänsä enemmänkin.

Juha Rosenqvist

 © Film-O-Holic.com 13.01.2005
- kaikki oikeudet pidätetään -