| Mr.
Brooks
Tappajan tauti
Yhdysvalloissa
pitkään jatkunut sarjamurhaajabuumi
saa taas uuden näkökulman. Herra
Brooks on Kevin Costnerin näköinen
hyvä tyyppi, jota William Hurtin
elostelijasivupersoona yllyttää
toteuttamaan sielunsa syvimpiä
kehotuksia. Valitettavasti nämä
kehotukset liittyvät kuolemaan –
muiden kuolemaan – ja sen kuvaamiseen.
Herra Brooks ei kuitenkaan pääse
Hannibal Lecteriksi Hannibal Lecterin
paikalle, vaikka sitä kovasti
yrittääkin, sillä hänestä kertovan
elokuvan rasituksena on tappajan
ongelman liiallinen ymmärtäminen.
Täytyy heti
aloittaa, että sarjamurhaajat ovat niin
omituisen amerikkalainen ilmiö, että
miltei kaikki elokuvat aiheesta
jäävät varsin etäisiksi.
Poikkeuksiksi lasken Jonathan Demmen Uhrilampaat
ja Oliver Stonen Natural Born
Killers – syntyneet tappajiksi,
joista molemmista pidän paljon.
Varmaankin sarjamurhaajissa on kuitenkin
paikallista mediaseksikkyyttä, sillä
aihetta sivuavia tuotoksia pursuaa joka
tuutista: televisiossa on aihetta
käsitteleviä sarjoja, ja elokuvia
tulee kiihtyvällä tahdilla. Me
täällä koto-Suomessa joudumme vain
ihmettelemään, että miksi ihmeessä.
Mr.
Brooksin juonen selittäminen
edes pintapuolisesti on ongelmallista.
Elokuva kikkailee, se sisältää
kolmesta neljään rinnakkaista
samanaikaista juonikuviota, jotka
tavalla tai toisella nivoutuvat
saumattomasti hurmeiseen loppuun asti.
Pääjuonet liittyvät kuitenkin
murhaajaan ja hänen mahdolliseen
kiinnijäämiseensä joko takaa-ajavan
poliisin (Demi Moore) tai mukaan
keikalle tahtovan kiristävän
silminnäkijän myötävaikutuksella. Mr.
Brooks yrittää selvästi
mainitulla kikkailullaan ja
roolivalinnoillaan päästä normaalin
teurastuselokuvan yläpuolelle,
hetkittäin jopa onnistuen.
Hollywoodin
katsojakulttuurin kannalta elokuva on
omituinen. Vastaavaa teurastusta
tapaavat mennä katsomaan korkeintaan
parikymppiset. Miksi ihmeessä joku
parikymppinen menisi katsomaan Kevin
Costnerin ja William Hurtin
tähdittämää veristä draamaa, kun
tarjolla on aivovapaampaa ja
verisempää hömppää? Suurelle
yleisölle draamaa ei ole tarpeeksi ja
käsittelytapa on liikaa. Suuri kysymys
onkin, miksi tällaisia tehdään.
Lopuksi
kaiken kuorrutuksen alta paljastuu
varsin keskinkertainen elokuva, joka
yrittää kurkottaa kuuseen, mutta
kapsahtaa katajaan. Lisäksi elokuvasta
pitämisen tiellä on useita esteitä.
Aiheenvalinta on ensimmäinen este,
sillä päähenkilöön on vaikea
samaistua. Seuraava este on
päähenkilön toimien hiljainen
hyväksyntä. Herra Brooks kun katuu
syvästi jokaista pahaa tekoaan ja
hänen toimintansa selitetään
medikalisoimalla se suorastaan
geneettiseksi häiriöksi. Tämä on
mielestäni suorastaan alhaista.
Tappajasta yritetään tehdä
miellyttävä selittämällä hänen
toimintansa välttämättömyydeksi,
jolle tappaja ei yrityksestä huolimatta
voi mitään. Kolmas este elokuvassa on
veren määrä. Nykyinen hurmeisuus
aiheuttaa minulle, vanhalle
kauhuelokuvien suurkuluttajalle,
vatsanväänteitä. Vähemmän on
enemmän. Pidemmän päälle tarkka
väkivallan kuvaus vain puuduttaa,
vaikka tarkoitus on shokeerata.
Jos jotain
positiivista pitää sanoa, niin
näyttelijät ovat elokuvassa hyviä.
Erityisesti sekä Demi Moore että Kevin
Costner ovat poikkeuksellisen
moni-ilmeisiä. Costnerin vielä
ymmärtää, mutta Demi Moorelle tämä
on kyllä ensimmäinen kerta varsin
pitkään aikaan.
Markus Ylijoki |