| Michael
Clayton
Totuuden puolesta
Elokuvan avaaminen
tarinan lopun tapahtumilla ei ole enää
uusi ja innovatiivinen kikka. Hyvin
kirjoitetussa jännärissä tämä
kuitenkin toimii, kun katsoja haastetaan
tosissaan kokoamaan palasia
hahmottaakseen syyt jo näkemilleen
seurauksille.
 George
Clooney on Michael Clayton, joka saa
elokuvan alussa pikahälytyksen
työkeikalle. Katsojalle selviää
puhtaasti dialogin kautta, että Clayton
on ison lakifirman "siivooja",
joka "hoitaa juttuja".
Paluumatkalla rasittuneen oloinen
Clayton pysäyttää autonsa ja kävelee
kuin mielijohteesta laitumella olevien
hevosten luo. Seuraavaksi hänen autonsa
räjähtää. Katsojan on nyt
selvitettävä itselleen tapahtumien
taustat, kun elokuva alkaa keriä
tapahtumakulkua auki muutamaa päivää
edeltävältä ajalta. Muuta ei
elokuvasta ole syytä paljastaakaan
katsomisjännitteen säilyttämiseksi.
Michael Clayton
lepää kahden peruskiven varassa.
Tarina on taiten kirjoitettu ja
välttää rautalankamaista selittelyä
johdatellessaan tapahtumia eteenpäin.
Näyttelijät ovat kautta elokuvan
oikeissa rooleissa ja tekevät työnsä
keskivertoa paremmin saaden rakennettua
hahmoihin dialogin ja tarinan
ylittäviä tasoja. Erityisen hyvä on
George Clooney, joka tekee Michael
Claytonista uskottavan ristiriitaisen ja
kiinnostavan hahmon.
 Ohjaaja
Tony Gilroy on aiemmin käsikirjoittanut
useita tunnettuja ja tunnustettujakin
elokuvia, kuten Dolores Claibornen
(1995) ja Paholaisen asianajajan
(1997). Viime vuodet hän on
kirjoittanut Jason Bournesta kertovia Medusa-elokuvia.
Kokeneelta käsikirjoittajalta
näyttelijöihin ja tarinaan
panostaminen eivät ole yllättäviä
linjauksia. Ammattitaito puhuu
puolestaan ja Michael Clayton edustaa
hyvää ja huoliteltua
aikuisjännäriä, jolla on myös
sanottavaa.
Sanottavassa ei tosin
ole mitään mullistavaa. Suuryhtiön
rahanahneus ihmishenkien kustannuksella
on ollut monien jännitysdraamojen
voimavara. Moraalinen arvopohdinta ja
omien riveistä löytyvä syväkurkku
sekä vaiettu totuus tuovat
väistämättä mieleen esimerkiksi
Michael Mannin hienon The
Insiderin (1999).
Visualistina Gilroy
vain painii kokonaan eri sarjassa kuin
Mann. Tarinassaankaan hän ei kykene
läpivalaisemaan yhtä viiltävästi
vallankäytön rahalle alisteista
todellisuutta, joka oli lopulta Mannin
elokuvan puistattavin madonluku.
Yhteiskunnan valtarakenteiden tarkemman
analysoinnin sijaan Gilroy luottaakin
enemmän agenttielokuvista tuttuihin
ratkaisumalleihin, mikä tuo elokuvaan
muutamia epäuskottavilta vaikuttavia
elementtejä. Kenties Jason Bourne
-tarinoiden viittaa ei ole ollutkaan
niin helppo heittää harteilta.
Juha Rosenqvist |
