Japanilainen animaatio-ohjaaja Hayao Miyazaki on ollut maailmalla jo pitkään alansa tunnetuimpia nimiä, mutta Suomessa Miyazakin elokuvia ei ole teatterilevitykseen päässyt mitenkään oletusarvoisesti. Palkittujen ja suosittujen Miyazaki-elokuvien kuten Henkien kätkemän (2001) ja Liikkuvan linnan (2004) vanavedessä Suomen teattereihinkin on kuitenkin tuotu ohjaajan varhaisempaa tuotantoa aina 1980-luvulta asti.

Kikin lähettipalvelun tuominen valkokankaalle on omalla sarallaan kulttuuriteko, jota varjostaa ainoastaan se, että teattereissa esitetään pääsääntöisesti dubattua versiota. Onneksi originaalistakin on liikkeellä kopioita, sillä vaikka dubbaus voidaankin animaatioissa joskus sallia toisin kuin aitojen näyttelijöiden elokuvissa, Kikikin on aidoimmillaan alkukielellä.

Kuten Miyazakin elokuvissa on tapana, Kikin lähettipalvelussakaan ei ole selkeätä historiallis-teknologista rakennetta. Teoksen pastellivärisessä maailmassa vallitsee viime vuosisadan alkupuoliskon maalaisidylli, jonka teknologinen taso on irrationaalisen anakronistinen. Leppoisaa, oudosti ruotsalaista muistuttavaa kaupunkimiljöötä on mahdoton paikantaa, mutta se huokuu tuttuuden tunnetta.

Miljöönsä ja valitun animaatiotyylin puitteissa Miyazaki on huomattavasti lähempänä klassisia tarinankerronnan perinteitä kuin modernimman japanilaisen animen konventioita. Iättömyydestään johtuen Kikin lähettipalvelu onkin kestänyt ajan hammasta mainiosti. Ihmishahmot ovat suurisilmäisyydestään huolimatta realistisia, eikä teoksen parissa tule ikävä modernimman animen migreeniä aiheuttavia leikkauksia tai groteskeja ihmisen karikatyyrejä, itsetarkoituksellisesta hutkimisesta ja ylinokkelasta sanailusta puhumattakaan.

Hektiseen nykyrytmiin tottuneelle katsojalle elokuvan rytmi voi olla verkkainen, mutta se antaa tilaa luonnolliselta tuntuvalle sykkeelle ja kiireettömän herttaiselle kerronnalle, jonka lumovoimassa lepää silmän lisäksi myös korva. Efektipaljouden ja taustapauhun vastapainoksi teos noudattaa vähemmän on enemmän -periaatetta eikä loukkaa katsojien älykkyyttä alleviivaamalla hahmojen tunnetiloja jatkuvalla syntikkamatolla tai fanfaareilla.

Kiki itse on 13-vuotias noitatyttö, joka ammattinsa perinteiden velvoittamana joutuu viettämään vuoden omillaan, mukanaan ainoastaan luuta ja puhuva musta kissa Jiji. Kikin noitakyvyt rajoittuvat luudalla lentämiseen, joten Kiki perustaa oman lentävän lähettipalvelun ja ystävystyy samalla nuoren Tombo-pojan kanssa.

Noituus on luonnollinen ja hyväksytty osa tarinamaailman yhteiskuntaa. Vaikka Kikiä ei "noitana" aluksi hyväksytäkään aivan täysin rinnoin, ei nuoren naisen lentely luudalla herätä satunnaiskatsojien ihmettelyä lukuun ottamatta enempää huomiota kuin meidän maailmassamme herättäisi lähettitytön ajelu mopolla. Elämänmyönteisessä kasvutarinassa noituus onkin lähinnä sivujuonne, ja voimien kehitys heijastaa Kikin asteittaista kasvua lapsekkaasta tytöstä itseensä luottavaksi nuoreksi naiseksi.

Mikäli Kiki olisi Disney-tyylisen sokerinen ja ulkokultainen, kyynikon olisi helppo väkeksyä elokuvan pirteää positiivisuutta, mutta Kikissä on aitoutta ja särmää sulattamaan vastarinta. Ääninäyttelijä Minami Takayama kuvaa äänenpainoillaan lapsen ja teinin välillä häilyvän Kikin tunnetiloja mainiosti, ja Jiji-kissan kohdalla sekä animaatio että Rei Sakuman itsetietoiset mutta lempeät naljailut osuvat kohdalleen.

Teknologia ja noituus voidaan nähdä vertauskuvina oman maailmamme kovien kaupallisten ja teknisten arvojen sekä luonnonmukaisten arvojen välillä. Kikin maailmassa ne elävät rinnakkain, ja Miyazaki tarjoaakin harmoniaa, jota tarvittaisiin myös omassa maailmassamme. Kikin lähettipalvelu ei olekaan satu yliluonnollisen viitekehyksensä takia vaan siksi, että hyvyyteen vastataan Miyazakin maailmassa hyvyydellä, eikä keinotekoista asettelua hyvän ja pahan välillä tarvita. Se on todellista magiaa.

Jussi Lahtonen

 © Film-O-Holic.com29.3.2007
- kaikki oikeudet pidätetään -