| Rakkautta
koleran aikaan
Oi rakkautta, joka
kestää
Taas on tehty yksi
romaanifilmatisointi. Tällä kertaa on
vuorossa kolumbialaisen Gabriel García
Márquezin Rakkautta
koleran aikaan. Jonkun
verran Márquezia tuntien ymmärrän,
miksi hänen kirjoistaan ei juuri
elokuvia ole tehty. Ne ovat
monivaiheisia ja runsashahmoisia,
pitkien aikavälien ihastuttavan
sokkeloisia kuvauksia. Mikä toimii
kirjassa, ei välttämättä onnistu
välittymään elokuvassa. Nyt ei ole
onnistuttu, ei.
Köyhä Florentino
Ariza rakastuu ylempiluokkaiseen
Ferminaan (Giovanna Mezzogiorno) ja
tämä vastaa nuoren romantikon
tunteisiin. Nuoret vaihtavat keskenään
rakkauskirjeitä ja ovat jo lupautuneet
toisilleen, kun Ferminan isä (John
Leguizamo) estää rakastavaisten aikeet
ja kuljettaa tyttärensä pois.
Fermina
nai varakkaan koleralääkärin
(Benjamin Bratt), mutta Florentino
vannoo jalosti ikuista rakkautta ja
sanoo odottavansa Ferminaa vaikka
maailman loppuun. Ujosta ja rakkauden
pyörryttämästä pojasta kasvaa
lempeä naistenmies, joka kaipuussaan
lohduttaa itseään rakastelemalla
lähes kaikkea, mikä liikkuu. Ajan
myötä hänestä kehkeytyy varakas ja
arvostettu laivayhtiön johtaja.
Rakkautta
koleran aikaan on Karibialla
1800- ja 1900-luvun taitteessa tapahtuva
yltiöromanttinen kronikka, jossa on
ripaus mystiikan ja yliluonnollisuuden
tuntua. Eteläamerikkalaisista
kirjailijoista myös muun muassa Isabel
Allende kirjoittaa samanhenkisiä,
polveilevia suku- ja
aikakausikertomuksia, ja Bille August
ohjasi melko onnistuneen elokuvaversion
Allenden Henkien talosta 1993.
Siinä vahvuuksia olivat hienot
näyttelijät, uskottavuus ja riittävä
budjetti. Suurieleistä ja
rönsyilevää kerrontaa on vaikea
tehdä kengännauharahoituksella.
Budjetti ei ole
tässä elokuvassa ongelma, vaan
lähestulkoon kaikki muu. Mike Newell on
ohjannut joukon menestyselokuvia, kuten Neljät
häät ja yhdet hautajaiset, Donnie
Brasco ja Harry Potter ja
liekehtivä pikari. Tälle
elokuvalle hän on onnistunut tekemään
jotakin todella kummallista. Tietäen
Márquezin henkilöiden ja tarinoiden
erikoisuuden sekä tekstin verevyydeen,
ei ole yllättävää, että
elokuvastakin ylilyöntejä löytyy.
Mutta, että siitä
on syntynyt pastissinomainen eeppinen
yritelmä, jossa dialogi ja replikointi
ovat hetkittäin kuin pahimmasta
saippuaoopperasta, menee yli
ymmärryksen. Mitä ihmettä tässä on
haettu?
Florentinon
ja Ferminan elämänvaiheet etenevät
tahoillaan tasapaksusti viiden
vuosikymmenen halki, mutta hahmojen ja
tapahtumien erityislaatuisuudet eivät
pääse kunnolla esiin. Elokuvasta
huomaa, että siitä on jouduttu
jättämään paljon herkullista,
monikerroksista kerrontaa pois, sillä
tarina jää hengettömäksi
loppuunviedyksi suorittamiseksi.
Márquezin rikas ja rönsyilevä kieli
ei ole ainakaan tähän
käsikirjoitukseen päätynyt. Ehkä
nykymaailma on liian kyyninen
vanhanaikaiseen tarinaan, tai elokuva
vaatii katsojaa liikuttaakseen
aitoromanttista mieltä. Yhtä kaikki,
rakkauden kaikkivoipaisuuden hehkutus
alkaa puuduttaa.
Ajatus vanhuuteen
asti kestävästä rakkaudesta on toki
kaunis, ja se koetinkivineen tälle
elokuvalle suotakoon. Rakkautta
koleran aikaan voi toimia
melodraamana, mutta kovin vakavasti
sitä ei pidä ottaa. Eihän se tee
sitä itsekään. Hukkaan ovat menneet
hienot raamit, kun lopputuloksena ei ole
laadukasta draamaa, vaan kasaan kursittu
rakkauspaketti. Se alkaa korniudessaan
jossain vaiheessa jo huvittaa, mutta
tämä ei liene elokuvantekijöiden
tavoittelema reaktio.
Menetetystä
maasta juuri Oscarin napannut
Javier Bardem on kummajainen
haikailevana Florentinona, vaikka
hetkittäin onnistuukin sympaattisessa
herkistelyssään. Muuten
näyttelijäsuoritukset ovat joko
teennäisiä tai samantekeviä. Suurin
floppi on John Leguizamon näyttelemän
Ferminan isän Brando-kähinäimitaatio.
Hahmo ei toimi ollenkaan, ei etenkään
Leguizamon pikkuroistomaisella
karismalla. Siihen kun lisätään
vielä elokuvassa kaupallisuussyistä
espanjalaisittain äännetty englanti,
epäuskottavuus paistaa Karibialta
Suomeen asti.
Heidi Horila |