Lost in
Translation
Hukassa
välillä
Sofia Coppolan uran toinen,
Oscar-ehdokkaaksikin (parhaan elokuvan,
ohjauksen, käsikirjoituksen ja miespääosan
osalta) päätynyt elokuva, Lost in
Translation, kertoo ikääntyneen
amerikkalaisen näyttelijän, Bob Harrisin (Bill
Murray) ja parikymppisen amerikkalaisen
Charlotten (Scarlett Johansson) ystävyyssuhteen
kehittymisestä Japanissa. Elokuvan juoni
todellakin on kuitattavissa tällä yhdellä
virkkeellä. Mutta samoin kuin Coppolan
edellinenkin elokuva, The Virgin Suicides,
tämä elokuva nojaa ennen muuta tuokiokuvien ja
tunnelmien välittämiseen, ei varsinaiseen
tarinan kehittelemiseen. Lost in
Translation ristisiirtää rauhalliseen
tahtiin katsojan eteen kuin huurretun lasin
läpi napsittuja snapshotteja tokiolaisesta
värien, mainosten, ihmisten, kulkuvälineiden
ja kirjainmerkkien kakofoniasta.
Bob Harris on saapunut
Tokioon kuvaamaan viskimainosta, Charlotte on
seurannut matkalle valokuvaaja-miestään Johnia
(Giovanni Ribisi). He tapaavat Tokyo Hyatt
-hotellissa, jonka rooli on toimia elokuvassa
pehmustettuna keitaana, ulkomaailman hälyn
vaimentimena ja täten keskeisenä tilallisena
elementtinä. Kymmenien kerrosten korkeudelta
hotellin ikkunoista avautuu huikaiseva,
ahdistava metropolimaisema, jota vasten
"kun mikään ei tunnu miltään"
-fiiliksiä on kätevä peilata. Elokuva
nimittäin kertoo kahdesta unettomasta, jetlagin
kourissa kamppailevasta ja elämässään
eksyneestä sielusta, jotka hetkeksi löytävät
tien ulos turtumuksesta toistensa seurassa.
 Bob
ja Charlotte ovat yhdessä mielessä kaksi
ääripäätä: toinen takertuu väljähtyneen
uransa viime rippeisiin riipien (rahallisesti)
siitä irti kaiken minkä voi – toinen taas
pohdiskelee, mitä sitä isona oikein tekisi.
Kummankaan avioliitto ei ole osoittautunut
autuuden takeeksi. Koko irrallisuuden ja
ulkokohtaisuuden tematiikkaa vielä vahvistaa
se, että elokuvassa ollaan ulkomailla,
Japanissa; vieraan kielen, outojen tapojen,
käsittämättömiltä vaikuttavien tv-ohjelmien
ja pastisseiksi kurtistuneiden länsimaisen
kulttuurin viitteiden maassa. Lisäksi
erityisesti kieleen ja viestintään liittyvät
turhaumat vaikuttavat pohdituttaneen
käsikirjoittaja-ohjaaja Coppolaa.
Vertauskuvaksi koko
elokuvasta käy kohtaus, jossa Charlotte
harhailee amerikkalaisen, nuoren action-elokuvan
tähden (Anna Faris) lehdistötilaisuuteen (ja
kuulee tämän hehkuttavan siellä
kung-fu-osaamistaan japanilaisen yleisön
edessä!). Sieltä hän päätyy viereiseen
saliin, jossa on käynnissä ikebana-seremonia.
Ystävällisesti hymyillen Charlotte ohjataan
tökkäisemään kukka asetelmaan.
Meditatiivisen mielenrauhan kokemuksen sijasta
länsimainen tyttö vaikuttaa kuitenkin vain
entistä hämmentyneemmältä ja
eksyneemmältä. Vierauden ja osattomuuden tunne
on vastaansanomaton. Elokuvan nimi voisikin Lost
in Translationin sijasta olla yhtä
hyvin Lost in Transition – hukassa
asioiden välissä, ei-kenenkään-maalla.
Lost in Translation
kuvaa Japania täysillä ja intohimoisesti –
se on elokuva Japanista ja Japanissa – mutta
silti se on täysiverisen amerikkalaisen
elokuva. Tämä johtuu esimerkiksi siitä, että
kahden päähenkilön suhdetta kuvataan
irrallisuuden, hetkellisyyden ja ohikiitävyyden
määrittämänä olotilana, jolle Tokio ja
Kioto tarjoavat omaa, kokonaan toisenlaista
olemassaolon muotoaan toteuttavat kulissit.
Näin ollen elokuvallinen katse Japaniin on
väistämättä orientalistinen: japanilaiset
henkilöhahmot jäävät ulkonaisiksi
karikatyyreiksi ja karaoke-kohtaukset tuntuvat
olevan mukana vain siksi, että
Hollywood-tähdet voisivat esitellä omia
(puuttuvia) laulutaitojaan. Japanista
esitellään länsimaiselle yleisölle
kliseitä, jotka olemme jo nähneet tuhanteen
kertaan. Elokuvan vahvuus ja voima ovat
kuitenkin siinä, että kliseiden ja
kertomuksettomuuden alta elokuvasta voi kukin
kaivaa omia merkityksiään ja spekuloida
loputtomasti omista assosiaatioistaan.
Tanja Sihvonen
|
