Ei ole ensimmäisen Die Hardin voittanutta. Ei ainakaan Die Hard -elokuvien sarjassa. Toki John McTiernan ohjasi alkuperäisen John McClane -rymistelyn aikana, jolloin fyysinen lättyyn leipominen ja perinteinen summamutikassa ammuskelu olivat vielä toimintaelokuvien ydintä. Nykyäänhän actioniksi tituleerataan tasohyppelyä ja hilavitkuttimilla pelleilyä.

Onneksi John McClane alias Bruce Willis ei osaa tehdä muuta kuin yrmistellä, lohkoa onelinereita, leipoa lättyyn ja ampua, joten neljännessä Die Hardissa on vielä parinkymmenen vuoden jälkeenkin ripaus ehtaa nostalgiaa ja kasarihenkisen toimintajytkeen kunnioitusta.

Skenaario on Die Hard 4.0:n vahvinta antia, siis ajatuksen tasolla. Paha heppu löytyy osuvasti Jenkkilän sisältä, vaikka apurit jotain ulkomaankieltä mongertavatkin. Hallinnon kusettama nörtti aikoo pistää Yhdysvallat polvilleen ottamalla haltuunsa yhteiskuntaa pyörittävät tietoverkot. FBI ja muut nurkkavirastot ovat heti kättelyssä virattomia, mutta yksi kivi kengässä hiertää, ja se on tietysti John McClane.

Onhan tämä nähty jo kolme kertaa aiemminkin ja jutussa on helikopterin mentäviä aukkoja, mutta vähät siitä. Asenne on kohdillaan, varsinkin alussa. Yhdysvaltojen hallinnon ja viranomaisten piikittely yhdessä Willisin viskomien letkautusten kera kulminoi neljännen Die Hardin yksioikoiseksi toimintapaketiksi, jossa pelastus totutusti lepää sankarillisten yksilöiden harteilla, kun ylemmillä tahoilla ei ole tarvittavaa tajua tapahtumien oikeasta luonteesta.

Pahiksen rooli on jälleen kaiken suola. Deadwoodin tiukkailmeisenä sheriffinä tunnettu Timothy Olyphant kihisee karismaa, joka vetää vertoja jopa Alan Rickmanille ja Jeremy Ironsille. Tuima sälli. Kerää ehdottomat selkääntaputukset. Olisi suonut leipoa McClanea lättyyn ja siirtää samalla kauhtunut Willis eläkkeelle.

Piristystä nimittäin olisi kaivattu. Puolen välin jälkeen uuvahtaa niin ajatus kuin asennekin. Tilan hallinta on toimintaelokuvan yksi keskeinen tekijä, kuten oli kahdessa ensimmäisessä Die Hardissa. Nyt tila ei ole hallussa. Jatkuva poukkoilu paikasta toiseen väsyttää tarinan kulkua aivan turhaan ja ylimääräistä energiaa yritetään loihtia vääntämällä rymistely-namikat kaakkoon. Lopputuloksena löpö palaa loppuun kahta nopeammin ja tarinan sisäiset jännitteet väljähtyvät olemattomiksi.

Olennaista ei ole toiminnan määrä vaan laatu. Viisaus, jonka joku olisi voinut jakaa toimintaelokuvien parissa vielä kokemattomille tekijöille, ohjaaja Len Wisemanille ja käsikirjoittaja Mark Bombackille.

Juha Rosenqvist

 © Film-O-Holic.com 28.6.2007
- kaikki oikeudet pidätetään -