Kolmenkympin kantturassa keikkuvien ihmissuhdeongelmista on tehty meilläkin viime aikoina useita elokuvia. Luulisi aihepiirin olevan jo tyhjiin ammennetun. Ilmeisesti Suomessa elokuvanteon resurssit on ajettu niin ahtaalle, että varaa on vain hämmentää pohjaanpalanutta ihmissuhdesoppaa, jota puolihutiloiden kuvataan muutamalla asunnolla ja Helsingin kaduilla.

Peter Lindholm lukeutuu kokeneempiin tekijöihin, ja hänen tuotannostaan muistamisen arvoisia ovat ainakin Anita (1994) ja Leijat Helsingin yllä (2001). Niihin verrattuna Kolmistaan vaikuttaa hämmentävältä harhalaukaukselta.

Kari-Pekka Toivosen esittämä Tomi elää onnellisessa parisuhteessa ja rempseänä perheenisänä kantaa joulukuusenkin kotiin jo marraskuussa. Sitten hän törmää kaupungilla jalat alta vievään Janitaan (Matleena Kuusniemi). Kari haluaa olla rehellinen ja kertoo vaimolleen Marialle (Liisa Kuoppamäki) ihastuksestaan. Alkuhämmennyksestä toivuttuaan Maria haluaa tavata Janitan.

Lindholmilla on ollut kelvollinen perusajatus käsitellä kolmiodraamaa hieman poikkeavasta näkökulmasta. Syrjähyppyyn ei liitetäkään tyypillistä salailua ja peittelyä, vaan asetelmaa keritään auki rehellisesti ja avoimesti. Tässä suhteessa Kolmistaan eroaa muutoin kovin samanlaisesta Petri Kotwican Mustasta jäästä.

Musta jää oli kuitenkin visuaalisesti huoliteltu ja mietitty. Jopa Lauri Nurksen ihmissuhdekomediana väkinäisessä Sooloilussa oli panostettu kuvalliseen ilmaisuun. Näitä ansioita ei Kolmistaan-elokuvasta löydy. Lattea visuaalisuus tuo mieleen enemmän tv-tuotannon kuin valkokangaselokuvan.

Häiritsevintä on kuitenkin henkilöhahmojen naiivius. Hahmojen tekoja ja valintoja ei selitetä eikä motivoida, mikä saa elokuvan henkilöt tuntumaan epätodellisilta ja epäaidoilta. Näyttelijätkään eivät kykene tuomaan roolihahmoihinsa eloa vaan puutuneet suoritukset tuottavat enemmän myötähäpeää kuin myötäelämistä. Nykyelokuvassa ei soisi enää näkevänsä näyttelijöitä, jotka aidanseipäinä laukovat kömpelöitä repliikkejään. Sen toivoisi olevan jo suomalaisen elokuvan kadonnutta menneisyyttä.

Samoin toivoisi muutosta suomalaisten ihmissuhde-elokuvien mieskuvaan. Ilmeisesti urbaanissa kaupunkisykkeessä miehistä tulee typeriä nahjuksia, joilla puntti alkaa vipattaa jokaisen hameenhelman vilahtaessa. Moraalisesti ryhdikäs mies on saanut väistyä puolisoaan pettävän pullamössöketkun tieltä. Ja näillä ketkuilla piparinhimo sumentaa niin rationaalisen toiminnan kuin terveen järjenkin.

Toki elokuva heijastaa omaa aikaansa ja yhteiskunnassa vallitsevia arvoja, joita pinnallisuus tuntuu tänä päivänä kovasti nimittävän. Mutta pitääkö elokuvissa toistuvasti tukea tällaista arvokehitystä yleistämällä pettäminen osaksi normaalia miehistä toimintamallia?

Ja liimata päälle vielä pari kehnoakin kehnompaa pehmopornokohtausta.

Juha Rosenqvist

 © Film-O-Holic.com 31.1.2008
- kaikki oikeudet pidätetään -