Suomalaisuus näyttäytyy ruotsalaisesta näkövinkkelistä kovin tavanomaisena stereotypiana, ainakin elokuvassa Aavan meren tällä puolen. Lähtökodiltaan Nanna Huolmanin esikoisohjaus on kiinnostava. Elokuvassa tartutaan vaikeaan aiheeseen: perheen sisällä oleviin eri kulttuuri-identiteetteihin. Tarina pohjaa Huolmanin omiin lapsuudenkokemuksiin, mikä lupaisi väkevää aihekäsittelyä.

Eletään vuotta 1984 Göteborgissa. Ester (Milka Ahlroth) on jäänyt leskeksi ja ruotsia taitamattomana tuntee itsenä ulkopuoliseksi. Tytär Kirsi (Mia Saarinen) kokee olevansa ruotsalainen ja häpeää suomalaisia juuriaan niin, että haluaa itseään kutsuttavan Kidiksi. Ester haluaa kesäksi kotiin Pohjois-Karjalaan. Äidin kotikaipuu vie tyttäreltä hienon kesätyön Göteborgin radiossa. Konflikteilta ei vältytä matkalla Tukholman, ruotsinlaivojen ja Helsingin turistikuvien kautta Suomen sydämeen.

Perheen sisäiset identiteettiristiriidat eivät ole helppoja. Aihe on tärkeä, ja edelleen ajankohtainen. Tänä päivänä ongelma on tunnistettavissa maahanmuuttajaperheissä, joissa kielimuurin taakse jäävät vanhemmat vaalivat omaa kulttuuriaan ja kielimuurin ylittävät lapset taas omaksuvat ympäröivän yhteiskunnan ja alkavat rakentaa itselleen uutta kulttuuri-identiteettiä. Vastakkainasettelu on usein väistämätön. Valitettavasti Huolman ei kykene syventämään problematiikan käsittelyä riittävän laaja-alaiseksi, vaan hukkaa sisällön turhiin sivupolkuihin.

Nuoren orastava seksuaalisuuden herääminen on tarinassa turhaa painolastia, koska kyseessä ei ole nuorisodraama. Lisäksi ohjaajan ilmiselvä kotiseutunostalgia uuvuttaa elokuvan tusinakliseisiin suomalaisuudesta. Ruotsin ja Suomen välillä oli vielä 1980-luvulla näkyviä elintasoeroja, mutta silti naapurimaiden vastakkainasettelu hyvinvointivaltioon ja maatalousmaahan on kornia. Huumori olisi auttanut paljon. Suomalainenkin osaa nauraa suomalaisuudelle, mutta heinäpellot, järvet ja ralli ovat vain niin tavanomaista kuvastoa. Markku Pölönen onnistui ruotsinsuomalaisuuden käsittelyssä tragikomedian keinoin paljon paremmin elokuvassaan Kivenpyörittäjän kylä.

Aavan meren tällä puolen ei onnistu avaamaan myöskään lapsen näkökulmaa. Lapselle oman aseman löytäminen ja lunastaminen on kova paikka vieraassa ympäristössä. Klaus Härö käsitteli elokuvassaan Äideistä parhain huomattavasti syvällisemmin tämän ristiriitaisen kehitysvaiheen merkitystä lapsen identiteetille.

Päämäärättömyys on elokuvan keskeisin ongelma, jota ei helpota televisioon paremmin soveltuva estetiikka. Vaikka elokuvan perusvire on sinällään sympaattinen, kosketuspinta jää etäiseksi. Kun elokuvan lopussa heinäpellon laitaan rakennetulla tanssilavalla Mari Rantasila alkaa laulaa, en katsojana enää tiennyt, olisiko pitänyt itkeä vai nauraa.

Juha Rosenqvist

 © Film-O-Holic.com 8.3.2007
- kaikki oikeudet pidätetään -