Suomen ja Venäjän suhteet olivat erityisellä koetuksella sata vuotta sitten. Keisarivaltaan tukeutuva isovenäläinen sovinismi pyrki hillitsemään Suomen, Venäjän autonomisen suuriruhtinaskunnan esiintymistä kansakuntana, jolla on omat tunnukset. Ongelmat alkoivat helmikuun manifestista 1899 ja kiihtyivät 1901, kun uusi poikkeussäännöksin annettu asevelvollisuuslaki määräsi suomalaiset asepalvelukseen Venäjän armeijaan aiemman oman armeijan sijaan. Tilanne rauhoittui väliaikaisesti 1905, kun Venäjä oli hävinnyt Japanin-sotansa ja sen oma vallankumousliike antoi keisarivallalle muuta ajateltavaa.

Sinänsä tilanteen synnyn ja sen helpottumisen syyt olivat nykytutkimuksen mukaan pitkälti Suomen ja Venäjän suhteiden ulkopuolisen kehityksen tulos, mutta aikalaisille se näyttäytyi äkillisenä ylhäältä tulevana vallankaappauksena, johon toiset reagoivat kalisuttamalla miekkoja, toiset keräämällä nimiä adressiin keisarin havahduttamiseksi. Sen sijaan Suomen kehittymisen valmiiksi itsenäisyyteen mahdollisti nimenomaan sen asema Venäjän yhteydessä.

Elokuvan keinoin tuota aikaa on kuvattu Suomessa 1930-luvun lopussa, kun vuonna 1939 ensi-iltaan tulivat Yrjö Nortan ja Toivo Särkkän Helmikuun manifesti ja Risto Orkon Aktivistit. Näkökulma maiden suhteisiin elokuvissa oli ajan valtaapitävien oikeistolais-isänmaallinen. Vuosisadan vaihdetta kutsuttiin tämän näkemyksen mukaan ensimmäiseksi sortokaudeksi.

Suomalais-neuvostoliittolaisena yhteistyönä Kekkosen aikakauden hengessä syntynyt Luottamus (1976) oli Lenin-elokuva, joka myös kosketteli aihepiiriä, olivathan suomalaisten radikaalien itsenäisyysainesten, aktivistien ja Venäjän vallankumouksellisten edut vielä viime vuosisadan ensivuosikymmenellä yhdensuuntaiset ja yhteistyö vilkasta

Uusi aika tekee merkittävistä historiallisista käänteistä uudet tulkinnat ja aiheeseen on tarttunut Timo Koivusalo, jonka Kaksipäisen kotkan varjossa keskittyy itsenäistymisen vuosia painottavien edeltäjiensä sijaan helmikuun manifesti jälkeisiin vuosiin. Elokuva kertoo venäläistämistoimia vastustavasta runoilijasta Aaro Mannerista (Mikko Leppilampi), jota venäläiset Tapio Liinojan esittämän sotilaskomentajan johdolla vainoavat. Vaikka tarina on sepitteellinen ja tulkinta aina jossain määrin uusi, on historiallisen tapahtumasarjan lopputulos kuitenkin ennalta tiedetty.

Niinpä 1930-luvun edeltäjiään elokuva muistuttaa myös siinä, että tärkeä osa sitä ovat melodramaattiset rakkaustarinat: Aaron ja papintyttären Ellan (Helena Vierikko) sekä vanhempana parina torikauppias Vernerin (Vesa-Matti Loiri) ja laulajatar Saaran (Anneli Saaristo). Elokuvia yhdistää myös pyrkimys arvotuotantoihin, joka Koivusalon tuotannossa oli voimakkaasti havaittavissa jo Sibeliuksessa (2004).

Timo Koivusalo on uskaliaasti valinnut elokuvansa tyylilajiksi musikaalin. Lopputulos on yllättävänkin onnistunut. Elokuvassa on sekä kerronnallisesti perusteltuja että siihen sulautettuja musiikkiesityksiä. Edellisissä esiintyy pääasiassa Anneli Saaristo, jälkimmäisissä Vesa-Matti Loiri. Molempien näyttämönä on krouvi, jonne elokuva rakentaa utopistisen suomalaisyhteisönsä, paikan, jossa kansakunta on tasa-arvoinen.

Loirin kerronnan näkökulmasta spontaaneina näyttäytyvät laulut sijoittuvat hänen tähtikuvansa kannalta Eino Leino -tulkintojen jatkeeksi. Tärkeässä osassa suomalaisen utopian rakentamisessa on alkoholi, tumma olut. Sattumaa ei liene sekään, että Loirin esittämän auttajahahmon Vernerin aseena on oveluuden lisäksi viinapullo kun kättä pidempää tarvitaan.

Elokuvan musiikista vastaa pitkälti myös ohjaaja Koivusalo. Sinänsä musiikki ei pyri olemaan elokuvan tarinan aikakauden tyylistä, vaikka kansallisromanttiseen vivahtavia melodioita viljeleekin. Iskelmätyyppisestä musiikista kappaleet eivät niinkään erotu itsenäisiksi kokonaisuuksiksi, vaan luovat elokuvaan yhtenäistä tunnelmaa ja tunnetta. Musiikin käyttö muistuttaa perinteistä musikaalia enemmän Lars von Trierin Dancer in the Darkia (2000), jossa samaa teemaa varioivat musiikkiesitykset myös edustavat pakopaikkaa kerronnan ahdistavuudelta.

Elokuvan musiikkinumeroista kerrontateknisesti erikoisin yhdistää harvinaislaatuisesti esitysten perustelutavat, kun kirkossa kerronnan kannalta spontaanisti Nina Tapion äänellä lauluun puhkeavan Ellan esitys yhdistyy krouvissa toisaalla laulavan Anneli Saariston kanssa duetoksi. Yli ajallisten ja tilallisten rajojen syntyvän utopian voi nähdä korostavan myös elokuvan sovinnon ja yhteensovittamisen teemaa.

Kaksipäisen kotkan varjossa henkilöi melodraaman tapaan asiat edustamiinsa ihmisiin. Vastanapoina ovat toisaalta kiivailevat venäläinen sotilaskomentaja sekä tiukan linjan aktivisti, Aaron veli Antti (Antti Luusuaniemi), toisaalta yhdistymään pyrkivät pariskunnat. Elokuva on vahvasti jälkimmäisten kannalla. Koivusalon elokuvan onnistumisen syynä ei kuitenkaan ole sen sovitteleva näkemys eikä pääasiassa edes se, että todellisten henkilöiden sijaan pääosassa on nyt kerronnan suuremman notkeuden mahdollistava sepitteellinen sankari. Tärkeintä on sen musikaalimuoto, joka antaa katsojalle tunteen siitä, että ohjaaja on nyt pystynyt kertomaan jotain sellaista, mihin edellisillä elokuvillaan on pyrkinyt. Kun sanat loppuvat, menee mies kapakkaan ja laulaa.

Jarkko Silén

 © Film-O-Holic.com 08.09.2005
- kaikki oikeudet pidätetään -