| Ei minua
kukaan rakasta
Tango sytyttää
elämään
Ranskalaiselokuva Ei
minua kukaan rakasta on tuotu
Suomeen teatterikierrokselle parempi
myöhään kuin ei milloinkaan
-periaatteella, kaksi vuotta julkaisunsa
jälkeen. Eurooppalaisen
pienimuotoisemman elokuvataiteen
tuominen Hollywood-viihdejättitarjonnan
keskelle on kulttuuriteko jo sinänsä.
Tosin on aivan turhaa edes asettaa
taiteen ja viihteen käsitteitä
vastakkain, saatikka nostaa niin
sanottua korkeakulttuuria jalustalle
itseisarvoksi. Merkittävät elokuvat
ovat aina sekä taidetta että
viihdettä.
 Viisikymppinen,
yksin elävä ulosottomies Jean-Claude (Patrick
Chesnais) on vuosien vieriessä
sulkenut tunteensa ja tarpeensa tiukasti
sisälleen. Jean-Claude ei varsinaisesti
elä, hän vain jatkaa olemassaoloaan
tiukkojen rutiinien avulla. Kerran
viikossa Jean-Claude käy tapaamassa
vanhainkodissa asuvaa yksinäistä
isäänsä (Georges Wilson), joka
on vielä kykenemättömämpi avautumaan
ja kommunikoimaan. Isä purkaa kaipuunsa
ja ylpeytensä pojastaan äksyilyyn,
valitukseen ja sulkeutuneisuuteen.
 Lääkärinsä
kehotuksesta Jean-Claude aloittaa
liikuntaharrastuksen ja päätyy
tanssikurssille. Siellä hän tapaa
Françoisen (Anne Consigny), joka
harjoittelee tulevia häitään varten.
Françoise on epävarma itsestään ja
avioaikeistaan, sekä läpeensä
ahdistunut määräilevän äitinsä
häähössötyksestä. Sekä vahva
musiikki että tanssipariksi
päätyminen synnyttävät kummassakin
tuntemuksien aaltoja, jotka hyökyvät
itsekurin ja arkirutiinien
aallonmurtajien yli.
Ei minua kukaan
rakasta on toteutukseltaan
minimalistinen ja näyttelijöiden
kehonkieleen vankasti luottava. Elokuvan
tukahdutetut tunteet sekä melankolinen
perusviritys avautuvat arjen realismiin.
Kamera on lähellä, keskeisimmissä
kohtauksissa se ei edes juuri liiku.
Teos onkin kuin intiimi ikkuna
ihmisyyteen, joka pääsee hahmojen ihon
alle. Ohjaaja Brizé ei
kuitenkaan jämähdä
itsetarkoituksellisesti lähiotoksiin,
vaan tavoittaa laajemmissa otoksissa
sekä miljöön että tunnelman
vaivatta. Yksinäisyyden, ihmisyyden ja
ihmissuhteiden teemat kantavat monella
tasolla.
 Tarkoituksellisen
staattinen ja hienovaraisen hallittu
kerronta antaa tilaa nyansseille, joiden
hallinta ja käyttö on
pääosanesittäjien kohdalla liki
mestarillista. Chesnaisin näennäisen
viilipyttymäinen ulkokuori sisältää
ristiriitaisten tunnetilojen myrskyn, ja
Wilson luo suorastaan riipaisevan kuvan
ihmisestä, jolle kommunikaatiokuilu
osoittautuu lopulta
ylittämättömäksi, sisäisistä
toiveista huolimatta. Asioista pitäisi
puhua niiden kipeydestä huolimatta,
muuten voi olla liian myöhäistä.
Useat elokuvan
repliikit muistuttavat oikean elämän
tunneherkimpiä hetkiä, jolloin
hiljaisuus täyttää hapuilevan
kömpelöiden äännähdysten välit.
Tämähän on itse asiassa varsin
perisuomalainen tapa viestiä, mutta
kaunopuheisuudestaan tunnetut
ranskalaiset voivat näköjään opettaa
tässäkin asiassa suomalaisia.
Suomalaisohjaajat kun eivät yleensä
kykene kuvaamaan kuin keinotekoista,
töksähtelevää tuijottelua ja mä/sä-latteuksia,
joissa välittyy yhtä paljon tunnetta
ja sanomaa kuin kahdessa koivuhalossa.
Kehonkielten
hienovarainen viestintä puhkeaa oivana
kontrastina kukkaan musiikin ja tanssin
voimin. Miehen ja naisen välinen tanssi
on symbolista viestintää jo
itsessään, ja tangon sävelistä
välittyy yhdessä kuvakerronnan avulla
vahva lataus, joka kuvaa rakastamista ja
sen vaikeutta enemmän kuin tuhannet
sanat.
Jussi Lahtonen |
