Vain harvoin on pää yhtä pyörällä kuin nyt, David Lynchin uusimman ohjaustyön, Inland Empiren, nähtyään. Tiedettyähän on, että ohjaajan elokuvat eivät ole niitä mutkattomia, sunnuntai-iltapäivinä katseltavia viihde-elokuvia, jotka tuottavat hetkellisen nautinnon aallon ja unohtuvat sitten samoin tein. Ei, Lynchin elokuvat ovat haasteellisia, erikoisia, vaikeita. Mutta kahdeksankymmentäluvun alkupuolella tehtyä scifi-hairahdusta lukuun ottamatta ne ovat joka kerta ehdottoman omaperäisiä ja palkitsevia. Niissä on sitä jotain, joka jää elämään valkokankaan ja kuvaruudun ulkopuolellekin.

Lynchin elokuvia katsellessa nautinto ei muodostu loogisen juonikuvion ja säväyttävän loppuratkaisun muodostamasta yhtälöstä. Ohjaajan edellisiä töitä Lost Highway ja Mulholland Drive voinee luonnehtia eräänlaisiksi mysteerielokuviksi. Lost Highwayta voi lähestyä skitsofreenisen mielen kuvaelmana ja jälkimmäisenä mainittua on kenties helpointa tulkita unen logiikkaa mukaillen. Tavallaan Inland Empirenkin voi käsittää ihmismielen murtumisen kuvauksena; toisaalta elokuva saattaa vaikuttaa ymmärrettävämmältä pohtimalla ihmisen alitajunnan ja mielen käyttäytymistä laajemmin.

Lynchin edellisen ohjaustyön tavoin Inland Empirekin sijoittuu Hollywoodiin ja keskittyy sen nurjempien puolien kuvaukseen. Laura Dern esittää menestynyttä näyttelijätärtä, joka saa pääroolin brittiohjaajan uusimpaan elokuvaan. Elokuvanteko ei pääse kunnolla käyntiin, kun näyttelijätär jo huomaa elävänsä lähiöelämää locomotionia tanssivien prostituoitujen ympäröimänä. Toisaalla seurataan puolalaisia sirkustaiteilijoita ja hysteeristä naista, joka on iskenyt hypnoosissa ruuvimeisselin kylkeensä. Inland Empiressä on salaperäisiä puhelinsoittoja ja pimeitä, pahaenteisesti humisevia käytäviä; on punaisia lampunvarjostimia ja selittämätöntä kauhua. Toisin sanoen elokuvassa on läsnä hyvin paljon niitä tuttuja elementtejä, joita Lynchin elokuvien ystävät tunnetusti rakastavat.

Alituinen epätietoisuus ajasta ja paikasta tekevät Inland Empirestä äärimmäisen haasteellisen katsomiskokemuksen. Elokuvan päähenkilö kyseenalaistaa jatkuvasti omaa paikkaansa ja olemassaoloaan. Laura Dern esittää elokuvassa periaatteessa kolmea eri hahmoa vieden Mulholland Drivessa ja Lost Highwayssa käsiteltyä kaksoishahmon teemaa vielä astetta pidemmälle. Hienosti osastaan selviytyvä Dern on myöntänyt, että hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä elokuva käsittelee ennen kuin näki teoksen valmiina.

Elokuvan tekeminen kesti Lynchiltä kolme vuotta. Rahoitusta oli hankala järjestää, joten elokuvaa kuvattiin lyhyissä pätkissä, aina kun näyttelijöillä oli muiden roolien välissä aikaa. Se lähti liikkeelle yksittäisestä keskustelusta ja alkoi pikkuhiljaa elää omaa elämäänsä, sitä mukaa kun Lynch sai kuuluisia ideoitaan. Valmista käsikirjoitusta ei missään vaiheessa ollut. Ohjaaja ei suostu tyypilliseen tapaansa kertomaan elokuvastaan mitään, sillä hänen mielestään yleisön katselukokemus kärsisi liikaa.

Lynchin valinta kuvata elokuva halvalla digilaitteistolla, runsaasti lähikuvia käyttäen, tuntuu ajatuksena järjettömältä, mutta toimii itse asiassa erinomaisen hyvin. Jälkikäteen rakeisemmaksi käsitelty kuvamateriaali tehostaa elokuvan synkkää, uhkaavaksi yltyvää yleistunnelmaa. Rationaalisuuteen pohjaavan elokuvakokemuksen kyseenalaistaminen, vaikka näinkin radikaalisti, on toisinaan paikallaan. Taidemuodon tulee kehittyä ja muuttua sitä mukaa, tai mieluusti nopeammin, kun maailmakin sen ympärillä muuttuu.

Tyylikeinojen ja traditioiden uudelleen sovitteleminen ei tietenkään ole mikään arvo sinänsä, mutta Lynchin ammattitaidon ja näkemyksen avulla lähes kolmituntinen Inland Empire kuluu kuin siivillä. Se on elokuva, jossa eri tapahtumilla ja hahmoilla on tavallaan vastineensa toisilleen, tavallaan taas ei. Se on synkeää leikkiä elokuvamuodon rajoilla ja samalla kai ihmismielenkin. Tätä elokuvaa katsoessa ei tee edes mieli lähteä analysoimaan ja tulkitsemaan kaikkia mahdollisia viestejä ja viittauksia. On parempi päästää irti ja antautua elokuvan ja omien mielikuvien vietäväksi. Mikäli katsojille tulee tunne siitä, että Lynch pitää heitä lieassaan ja sekoittaa heidän päänsä juuri haluamallaan tavalla, voivat nämä nenänsä nyrpistäjät mennä itseensä ja pohtia miltä heidän maailmansa voisikaan näyttää, jos ihan joka ikistä asiaa ei tarvitsisi aina järkeistää.

Mitä tästä kaikesta jää lopulta käteen? Karvas maku ärsyttävästä erikoisuuden tavoittelusta vai tyytyväinen tunne erilaisesta taide-elämyksestä? Hämmennys, riemu ja pitkästyminen – vai sekoitus näitä kaikkia? Kukin päättäköön osaltaan. Tiheätunnemainen ja kiehtova elokuvakokemus Inland Empire tulee silti eittämättä olemaan.

Ilari Laamanen

 © Film-O-Holic.com12.4.2007
- kaikki oikeudet pidätetään -