New York Times raportoi äskettäin sotilaiden tekemien henkirikosten kasvusta. Vuoden 2001 jälkeen luku on lähes kaksinkertaistunut aiempaan verrattuna. Suurin osa rikoksista on ollut Irakista tai Afganistanista palanneiden veteraanien tekemiä. Prosentti ei varmaankaan ole suuren suuri verrattuna armeijan koko henkilökuntaan, mutta se kertoo silti jotain sotilaiden kokemuksista tai heidän hoidostaan traumatisoivien tilanteiden jälkeen.

Muutenkin Irakin sota on varsinkin presidentinvaalien lähestyessä ollut otsikoissa jatkuvasti, sekä Yhdysvalloissa että Suomessa. Suurvallan toimet vaikuttavat myös muuhun maailmaan, mutta täältä syrjäseudulta käsin tilannetta varmasti katsoo erilaisin silmin kuin rapakon takaa. Vaikka elokuvan ilmaisuvoima ei ole sidottu kieleen tai kulttuuriin, ei yksittäisten elokuvien vastaanotto ole yleismaailmallista. Tämä tulee väkisin mieleen Paul Haggisin In The Valley of Elahista. Minulla ei ole sen kummempaa suhdetta tähtilippuun ja sen edustamiin arvoihin, joten elokuvan esittämä kanta maan hätätilasta tekee vaikutuksen, mutta ei sykähdytä sydänjuuria myöten.

Haggisin edellinen ohjaus- ja käsikirjoitustyö Crash käsitteli rasismia. Elokuvassa ei ollut kohtaustakaan, joka ei olisi huutaen muistuttanut siitä, että me olemme kaikki jollain tavalla rasisteja. Tämän jankkauksen vastapainoksi Crashissa oli kuitenkin erittäin sujuvaa tarinankerrontaa ja aidolta tuntuva hahmogalleria. Haggis osaa kirjoittaa uskottavaa dialogia ja kuljettaa hahmojaan niin, että hieman kaukaakin haetut tilanteet tuntuvat todenmukaisilta eivätkä kikkailulta tai käsikirjoituksen vaatimilta juonenkäänteiltä.

Sama pätee enimmäkseen myös In The Valley of Elahiin, jonka vahvuus on henkilöhahmoissa ja sen välittämässä tunnelmassa modernin sodan vaikutuksesta. Elokuvan alussa todetaan, että sen inspiraationa ovat tositapahtumat. Usein tällainen toteamus enteilee raudanlujaa ö-luokan melodraamaa, mutta Elah on pikemminkin melodraaman antiteesi. Vaikka se käsittelee suuria asioita sekä henkilötasolla että yleisemmin, ei se paisuttele tapahtumia elämää suuremmaksi elokuvaksi.

Yhtä vähän Elah on myös rikoselokuva. Vaikka punaisena lankana onkin Irakista palanneen sotilaan katoaminen ja tämän isän aloittama etsintä, ei elokuvaa voi hyvällä tahdollakaan sanoa jännittäväksi tai mysteeriseksi. Tämä ei tietysti ole ollut tarkoituskaan. Ainoa mysteeri elokuvassa on nuorten sotilaiden kammottava todellisuus, joka paljastuu Vietnamista selvinneelle patriootti-isälle pala palalta. Rakenne on toimiva. Perinteisessä genre-elokuvassa Elahin juonenkäänteet olisi helppo tuomita löysiksi, nyt ne tuntuvat ainoastaan aidoilta. Hyvän käsikirjoituksen lisäksi kunnia kuuluu erityisesti Tommy Lee Jonesille, jonka suoritus surevana isänä kannattelee elokuvaa ja estää sen uppoamisen pelkäksi kuivaksi saarnaksi.

Elokuvasta on puhuttu sodanvastaisena, mutta se ei ota suoraan kantaa siihen, onko sota itsessään oikeutettua vai ei. Sen sijaan se käsittelee sitä kuilua, mikä kotiin palanneiden sotilaiden ja kotirintaman välillä on sekä miten näitä veteraaneja kohdellaan. Tämän jälkeen voi tietysti miettiä, ovatko Lähi-idässä sotimisen aiheuttamat henkiset kustannukset oikeutettuja.

Haggisin muutoin harjoittama vähäeleisyys unohtuu elokuvan lopussa, jossa tehdään röyhkeän yksinkertainen kannanotto Yhdysvaltain nykytilanteesta. Sekin on tietysti sujuvasti sovitettu muuhun elokuvaan. Kaikessa toimivuudessaankin se laittaa miettimään kuitenkin sitä, onko tärkeämpää alistaa elokuva sanomalle vai sanoma elokuvalle. Nyt sanoma voitti elokuvan kustannuksella.

JP Jokinen

 © Film-O-Holic.com 17.1.2008
- kaikki oikeudet pidätetään -