| I Am
Legend
Uskon johdatuksella
umpikujaan
Tieteiselokuvat ovat
kautta historiansa heijastelleet
yhteiskunnassa kulloinkin vallalla
olevia uhkakuvia. Viime vuosina
pandemiat ja geenimanipulaatio ovat
olleet vahvasti läsnä
tieteisdystopioissa.
Tulevaisuusnäkymien lohduttomuudessa on
ollut näkyvissä vaikutteita myös
ympäristömuutosten vaikutuksista.
Olennaisinta ei ole enää tuhon
aiheuttaja vaan tuhon lopullisuus
yhteiskuntarakenteen romahtaessa.
Uhkakuvana se ei ole enää pelkkää
tieteistarinaa vaan pelottavan
todellinen visio.
I Am Legend
luontuu hyvin tämän vuosituhannen
tieteisdystopioihin 28 päivää
myöhemmin (2002) ja Ihmisen
pojat (2006) -elokuvien
rinnalle. I Am Legend
perustuu tunnustetun tieteis- ja
kauhukirjailija-käsikirjoittaja Richard
Mathesonin samannimiseen kirjaan (1954),
joka on sovitettu elokuvaksi jo kaksi
kertaa aiemminkin: The Last Man on
Earth (1964) ja Viimeinen
mies (The Omega Man,
1971).
I
Am Legend on oikeaoppisesti
sovitettu nykypäivään suhteellisen
onnistuneesti ja alkuteoksen
pessimistinen henki on varsinkin
elokuvan alkupuolella vahvasti läsnä.
Geenimuunnellun tuhkarokkoviruksen
aiheuttama pandemia on tappanut
suurimman osan väestöstä. Ne jotka
eivät ole kuolleet, ovat muuttuneet
auringonvaloa kaihtaviksi
yökulkijoiksi.
Kuulostaako tutulta?
Epäilemättä. Ja tässä lepääkin
elokuvan yksi suurin ongelma. I Am
Legend on alkuperäistekstin
jättämän perinnön vanki. Matheson
nimittäin antoi kirjassaan
"tieteellisen" selityksen
vampyrismille, mikä on sittemmin
inspiroinut laajasti varsinkin elokuvien
tekijöitä. Mathesonin yökulkijat ovat
toimineet vaikuttimina niin moderneille
zombeille kuin suurimmalle osalle
verenimijöistä ja purijoista, jotka
ovat valkokankaalla mellastaneet.
Niinpä I Am Legendin
kalvakkaat uv-säteitä kaihtavat
kellariolennot ovat niin moneen kertaan
nähtyjä, että tänä päivänä ne
ovat enää vain pelkkä tylsä klisee.
Käsikirjoittajilta olisi vaadittu
enemmän rohkeutta sovittaa
yökulkijoista jotain uutta.
Tai
jättää yökulkijat kokonaan katsojan
mielikuvituksen varaan, sillä tarinassa
riittää kiinnostavia aihepiirejä,
joista osaa elokuvassa kiitettävästi
avataankin. Ainoana elonjääneenä
Robert Nevillea (Will Smith) piinaa
yksinäisyys, joka koettelee miehen
psyykettä. Mallinukeille juttelevan
Nevillen ainut todellinen sosiaalinen
kontakti on miehen koira, Sam. Asetelma
palauttaa väistämättä mieleen
1970-luvun kulttiscifin A Boy and
His Dogin (1975). Miehen ja
tämän parhaan ystävän välinen suhde
kuvataan poikkeuksellisen ansiokkaasti
kuluneimpia Hollywood-konventioita
rohkeasti tuulettaen. Samaa ryhtiä
olisi kaivannut koko elokuvaan ja
varsinkin sen lopetukseen.
Niin potentiaalisista
lähtökohdista kuin I Am Legend
ammentaakin, lepää tieteisdystopian
vaikuttavuus aina lopussa. Toivon
antaminen on avainasemassa, mutta
aukiselittäminen ei kuulu tähän
lajityyppiin. Pakollisen happyendin
murskaavuus käsitellyille teemoille on
kertaalleen konkretisoitunut niin
esimerkillisesti Blade Runnerissa
(1982/1991), että jokaisen
tieteiselokuvan tekijän luulisi olevan
tietoinen lopetuksen merkityksestä.
Tämä oli ymmärretty Ihmisen
pojissa, mutta ei valitettavasti
I Am Legendissa, jonka
lopun uskon paatoksellisuus edusti jo
masentavaa tyylitajuttomuutta.
Mathesonin ihmisyyden ydintä
tarkastelleesta lopetuksesta ei ollut
enää tietoakaan.
Juha Rosenqvist |