| Honey
Baby
Matka mielen
Murmanskiin
Elokuvantekijänä
Mika Kaurismäki on ilmeisen mieltynyt
ihmiseen liikkeessä. Hänen töissään
olemassaolo on paitsi alituisia
konkreettisia rajanylityksiä myös
yksilön identiteetin jatkuvaa
värähtelyä kulttuurien solmukohdissa.
Ohjaajan road-elokuvien joukossa Honey
Baby muistuttaa monin tavoin Highway
Societya (1999), mutta paikoin
renkaanjälkiä voi seurata Arvottomiin
(1982) asti. Toimivista tuokioistaan
huolimatta kokonaisuus on valitettavasti
lähempänä edellisen väkinäisiä
sävyjä kuin jälkimmäisen raikasta
seikkailua.
Kotimaisen
elokuva-alan oloissa Mika Kaurismäki on
huomattava kosmopoliitti. Hän opiskeli
ammattinsa 1970-luvun lopun Berliinissä
ja pyrki jo 80-luvun töillään, kuten Rosso
ja Helsinki Napoli All Night Long,
kohti kansainvälisyyttä. Kokonaan
monikansallisiin tuotantoihin ohjaaja
siirtyi varhain 90-luvulla. Ja
Brasiliassa hän yhä asuu.
Elokuvahahmojen myötäsyntyistä
liikkuvuutta ei tältä osin voi olla
jäljittämättä taiteilijan
persoonaan. Honey Baby on
neljän maan yhteistuotanto, jossa 18
eri kansallisuudesta koostuva
filmiryhmä kuvasi 40 päivän aikana
viidessä maassa. Tuotannollisena
ponnistuksena tämäkin riippumaton
elokuva ansaitsee varauksetonta ihailua.
Honey Babyn
pysyvää ydintä on komiikalla ja
jännityksellä höystetty
rakkaustarina, joka kerrotaan vaihtuvaa
maisemaa vasten. Kun amerikkalainen
laulaja-lauluntekijä ei uransa
aallonpohjassa saa enää keikkaa edes
Saksassa, hän suuntaa klubikiertueelle
Baltian maihin ja Venäjälle
kuitatakseen velkansa. Samaan aikaan
nuori venäläismorsian karkaa
saksalaiselta liikemiessulhaseltaan, ja
Kaliningradissa Tomin ja Natashan tiet
kohtaavat. Pietarissa eteen tulee
vaikeuksia ja polut erkanevat. Kunnes
tietysti jälleen kohtaavat. Pääparina
nähdään Irina Björklund ja Henry
Thomas, jonka joku voi muistaa Gangs
of New Yorkista (2002). Joku
toinen haikeudella E.T.:stä
(1982); jos tuo on Elliott, niin kuinka
vanha itse olen.
Innoituksen
uusimpaan fiktioonsa Mika Kaurismäki
sai Orfeuksen ja Eurydikeen myytistä.
Vaikka käsikirjoituksen perusidea on
klassisen jämerä, sen jälkimoderni
muunnelma näyttää aika ajoin
yhdentekevältä hutaisulta. Ohjaajan ja
mestarikuvaaja Timo Salmisen
näkemyksistä kasvaa tietenkin
upeimmillaan runollista maisemaa, mutta
pääosin tyylin ja kerronnan ratkaisut
on viety korkeintaan rutiinitasolle. Honey
Baby luottaa tien ja lemmen
voimaan, mikä jättää liikaa tilaa
valtavirtaelokuvan visuaalisille
kliseille, kuten Björklundin
vähäpukeista vartaloa hyväileville
kameranliikkeille tai muulle
puolieroottiselle kuvastolle. Parempaan
pystyisivät.
Honey Babya
on puffattu "maagisena
mysteerimatkana", ja elokuvan
värikkäimpiin hetkiin luonnehdinta
sopii. Kohtalonomaisella matkalla
istutaan junan tavaravaunussa kääpiön
päälle, kierretään latvialaisen
sirkusporukan mukana ja saadaan harmaata
taksikyytiä karjalaisjättiläisen
Volgassa. Arkisen todentunnun sijaan
elokuvan maailmassa pilkahtelee
komediallinen ja romanttinen
surrealismi. Eritoten mahtaileva
unijakso, jossa Tom vierailee
murmanskilaisessa Haadesin yökerhossa
ja musisoi Orfeuksen tapaan
rakastettunsa vapaaksi, kumpuaa jostain
fantasian ja todellisuuden
raja-alueelta. Tuoden mieleen Lynchin
tai Fellinin vinoja näkyjä.
On itsestään
selvää, että Mika Kaurismäellä on
taito tehdä elokuvaa. Mutta jostain
syystä nämä "kansainvälisen
kauden" pitkät fiktiot jäävät
kerta toisensa perään aika kauas
unohtumattoman Rosson (1985)
tai sarkastisen Paperitähden
(1989) virittämästä lähtötasosta.
Puhumattakaan mykistävästä Zombie
ja kummitusjunasta (1991).
Siinä missä veljensä Aki Kaurismäki
on vuosien myötä supistanut
estetiikkansa ja etiikkansa
matemaattisen eheäksi
elokuvailmaisuksi, Mika ei näytä
löytävän omiaan toiminnan, rikoksen
ja rakkauden universaaleissa
lajityyppiraameissa.
Honey Baby ei
toki ole lainkaan hassumpi elokuva, jos
sitä vertaa vastaaviin keskisuuriin
keskitason tuotantoihin maailmalla,
saati tähtitehtaan tusinaleffoihin.
Mutta nämä arvostelut kun tuppaavat
väen väkisin syntymään suhteessa
mahdollisuuksiin, toiveisiin ja
odotuksiin.
Jussi Kaisjoki |