| Hallam
Foe
Hallamilla on äitiä
ikävä
Skotlannin
maaseudulla asuvalla Hallamilla (Jamie
Bell) on erikoinen harrastus. Hän on
äitinsä kuoleman jälkeen vetäytynyt
enimmäkseen omiin oloihinsa ja
tarkkailee ihmisiä kiikareilla
puumajastaan. Hallam ei pidä isänsä
uudesta vaimosta Veritystä, joka on
myös isän yhtiökumppani, vaan
syyttää Verityä äitinsä kuolemasta.
Erinäisten yhteenottojen jälkeen
Hallam lähtee Edinburghiin, jossa
näkee kadulla kovasti äitiään
muistuttavan nuoren naisen, ja alkaa
seurata tätä.
Hallam Foe perustuu
Peter Jinksin samannimiseen romaaniin.
Elokuvassa kaksi päämiljöötä ovat
kiehtovan vastakkaisia. Edinburgh on
murrettuja värejä, kaupunkimaisella
tavalla sykkivää vilinää, jossa
maalaispoikakin voi löytää paikkansa.
Hallamin kotiseutu on taas
harmaanjylhä, surua sisällään
pitävä maisema. Molemmista löytyy
sulkeutuneita salaisuuksia ja
inhimillistä tuskaa.
Hallam
saa selville seuraamansa Katen (Sophia
Myles) työpaikan ja ujuttautuu töihin
samaiseen hotelliin. Heistä tulee
ystävät, mutta Hallamin keinoilla
vakoilla kanssaihmisiään on
seurauksensa. Herkkänä ja horjuvana
näyttäytyvä teinipoika osaa
tilanteiden ja ihmisten manipuloinnin,
ja pakkomielle Katen läheisyydestä
muuttuu tirkisteleväksi valtapeliksi.
Muutkin henkilöt kyllä taitavat
tämän naruista vetelyn, ja se tekee
elokuvan tunnelmasta kumman niljakkaan.
Kate ja Hallam kasvatetaan kuitenkin
sympaattisiksi, inhimillisen
rikkonaisiksi ihmisiksi.
Vaikka
Hallamin sosiaaliset tavat ovat
erikoiset ja puutteellisetkin, onnistuu
hän erityisavuillaan helposti
selviytymään kaupungissa. Hän on
tavallaan vanhanaikainen ja nukkavieru
versio parkour-temppuilijasta
kiipeillessään Edinburghin rakennusten
katoilla, nokisissa kanavissa ja
putkistoissa. Tämä liikehdintä
kuvastaa hyvin Hallamin
vieraantuneisuutta mutta myös
selviytymiskykyä. Hän tarkkailee
ympäristöään korkealta kuten
kotoisessa puumajassaankin.
Elokuva
keskittyy tarkasti Hallamin kokemukseen
ympäröivästä maailmasta. Melkoisen
kinkkinen on Hallamin suhde naisiin.
Freudilainen pakkomielle äitiin
aiheuttaa kummallisia, oikeastaan
perverssejä, tuntemuksia Kateen, eikä
suhde äitipuoleenkaan taida olla ihan
viaton. Huolettoman toteavasti elokuva
suhtautuu myös Hallamin kyseenalaisiin
kyttäysleikkeihin ja jopa väkivaltaan
eteneviin tekoihin. Nämä teot ovatkin
ristiriidassa elokuvan muun melko kevyen
tunnelman kanssa. Ihan kuin elokuva
olisi nappaillut tapahtumiensa keskellä
rauhoittavia lääkkeitä, vaikka Hallam
niitä tarvitsisi.
Hallam Foe on
kivasti kuvattu ja näytelty – ja
siinä on ylimääräinen skottilainen
vinksahtaneisuuden kerros. Selkeitä
mielenterveydellisiä ongelmia omaavan
Hallamin ratkaisut ja asioista
selviämiset ratkaistaan kuitenkin
kevytmielisesti. Sana foe, joka
tarkoittaa vihollista, jää
mietityttämään. Elokuvaa voi tulkita
niin, että Hallam käyttäytyy kuin
vihollinen kaikkien läheistensä
kanssa, jopa suhteessa itseensä.
Onkohan nimellä tarkoitettu, romaania
myöten, piilomerkityksellisesti juuri
tätä?
Heidi Horila |