| Grindhouse:
Death Proof
Kaarat ruttuun
Quentin Tarantinon
ohjaama Death Proof on
puolikas kahden eksploitaatioelokuvan
yhdistelmästä Grindhouse.
Suomessa elokuvat nähdään erikseen.
Toisen rainan, heinäkuun lopulla
ensi-iltaansa tulevan zombie-elokuva Planet
Terrorin, on ohjannut Tarantinon
vanha aisapari Robert Rodriquez.
Tuplafilmiin tehtiin ylimääräisiä
valetrailereita väliin. Kun yli puolet
kokonaisuudesta puuttuu, on arvostelu
vaikeaa.
 Death
Proof koostuu kahdesta
episodista. Ensimmäisessä juodaan
viinaa niin, että mennään
ärsyttävän mainonnan puolelle.
Lisäksi Tarantino haluaa keskittyä
lähikuviin vinyylilevyistä. Aiempien
elokuvien perusteella on tullut
selväksi ohjaajan mieltymys
kaikenmoiseen retroiluun. Musiikki
toimii jälleen hienosti, mutta on
sieltä samasta levyhyllystä mistä
myös Reservoir Dogsien ja
Pulp Fictionin soundtrackit
on kaivettu.
Voiko Tarantino
koskaan kääntää katsettaan
nykyhetkeen tai tulevaisuuteen?
Pakkomielteinen menneisyydenpalvonta
näkyy vinyylifetissin lisäksi
väreissä, pätkivässä leikkauksessa
ja lavastuksessa. Vaikka Death
Proof ilmeisesti nykyaikaan
sijoittuukin, muistumat menneisyydestä
kietovat tarinan myyttiseen
tarantinoaikakauteen.
 Toisessa
osiossa nostetaan kierroksia.
Muskeliautoilla kurvaillaan ja pelti
rytisee. Stuntman Mike (Kurt Russell) on
sarjamurhaaja, joka jahtailee autollaan
kauniita typyköitä. Alun staattisuutta
ja lopun liikettä olisi voinut
tasapainottaa pitkin elokuvaa.
Elokuvan loppu on
töksähtävä, liian väkivaltainen ja
päälleliimattu. Tarantinon Jackie
Brownissa ja Kill Bill
-elokuvien Beatrix Kiddossa nähty
vahvojen naishahmojen ihannointi on
hajotettu liian laajalle. Death
Proofissa on monta kovaa
tyttöä, jolloin vaikuttavuus alkaa
kadota, kun pitää tarkkailla kahdeksaa
toimijaa.
 Tarantinon
tyyliin dialogi taas toimii, ja
yllättävän pienillä vedoilla saadaan
monelle henkilöhahmolle luotua lihaa
luiden ympärille. Tarantinolla on oma
tyylinsä ja cooliutensa.
Peruskaahailuelokuviin verrattuna Death
Proof jää kaihertelemaan
mieleen kauemmin. Elokuva kommentoi
itseään ironisesti. "Liian pieni
pippeli" on Kimin (Tracie Thoms),
Leen (Mary Elizabeth Winstead) ja
Abernathyn (Rosario Dawson) analyysi
Stuntman Mikesta, kun he näkevät
hänet sudittelemassa autollaan.
Näyttelijät
toimivat kuka mitenkin. Tyttöjen
paljoudesta johtuen kukaan ei pääse
tarpeeksi esille. Kurt Russel on
vaikuttava vaanija alkupuoliskolla,
mutta lässähtää toisessa osassa.
Teemu Passoja |
