Goldfish Memory

Irlantilaisen Liz Gillin käsikirjoittama ja ohjaama Goldfish Memory on kevyt kuvaus dublinilaisesta ihmissuhdekarusellista. Pienestä ihmisjoukosta löytyy tusinan verran erilaisia, nopeaan tahtiin vaihtuvia pariyhdistelmiä. Elokuva vertaa ihmistä kultakalaan, jolla sanotaan olevan kolmen sekunnin muisti. Siksi rakastuminen tuntuu aina yhtä ihanalta ja uudelta kokemukselta ja ihminen toistaa ihmissuhteissaan samat virheet yhä uudelleen.

Elokuvassa ei ole varsinaista päähenkilöä, mutta eräitä hahmoja seurataan pitempään kuin toisia. Yksi heistä on keski-ikäinen kirjallisuuden lehtori Tom (Sean Campion), joka viettelee nuoria opiskelijoitaan romanttisen runouden ansaköysin. Tom väittää motiivinsa olevan rakkaus. Hän tarjoaa tytöille mahdollisuuden puhjeta kukkaan ja päästää sitten heidät jatkamaan matkaa. Tomin saa pysähtymään opiskelija, joka rikkoo taian irtisanoutumalla romanttisen rakkauden illuusiosta. Toinen keskeinen hahmo on tv-toimittaja Angie (Flora Montgomery), joka tukehduttaa tyttöystävänsä takertuvuudellaan. Angien paras ystävä Red (Keith McErlean) taas kärsii sitoumuskammosta, kunnes rakastuu heteromieheen (Peter Gaynor), jota ei juurikaan tarvitse kaapista ulos maanitella.

Pikakelauksella etenevässä parinvaihtopolskassa henkilöhahmoja ei syvennetä eikä katsojaa houkutella samaistumaan heihin. Goldfish Memory esittelee kepeästi erilaisia ihmissuhdetyyppejä, joiden kirjo ulottuu satunnaisista seksisuhteista vakaviin rakkausliittoihin. Itku ja hammastenkiristys alkaa, kun parinvaihtopelissä saa kumppanikseen henkilön, jonka kiintymysaste ja tarpeet ovat liian kaukana omista. Yhteinen nimittäjä elokuvan henkilöillä on vain se, että aivan yksin ei halua olla kukaan.

Liz Gillin toinen täyspitkä elokuva on tunnelmaltaan hyvin erikoinen. Esimerkiksi Tomin pakkomielle Rilkeä saksaksi lausuvista opiskelijatytöistä on toisaalta koominen, toisaalta yliopistomiehen kliseinen hahmo on hyvin surullinen. Samoin Angie herättää epäkypsässä mustasukkaisuudessaan myös myötätuntoa. Rakastamisen tarve on niin suuri, että Angie olisi valmis tyytymään jopa yksipuoliseen rakkauteen, kunhan vain saisi pitää toisen ihmisen lähellään.

Kipeiden aiheiden käsittely jää elokuvassa kuitenkin puolinaiseksi. Komiikan ja tragiikan vuoropuhelu on paria herkullista kohtaa lukuun ottamatta valjua. "Kenen kaa" -peli etenee niin nopeasti, että henkilöhahmoihin ei jää kosketuspintaa. Goldfish Memoryn keveyttä korostavat 1960-lukumaiset kuplagrafiikat elokuvan alussa ja lopussa. Tärkeät teemat ovat kuin saippuakuplia – kevyitä ja hetkessä haihtuvia.

Elokuvan henkeä kuvaa hyvin myös eteerinen bossa nova -musiikki. Henkilöiden seksuaaliset identiteetit ovat häilyviä. Liz Gill tuntuu kysyvän: entäs jos ihmisten seksuaalista identiteettiä voisi vaihtaa kuin paitaa, mielialan mukaan? Entäs jos kaapissa olisikin liukuovi? Erityisen häilyväinen hahmo elokuvassa on Clara (Fiona O’Shaughnessy). Saatuaan selville, että Tomilla on uusi opiskelijaihastus, Clara innostuu kokeilemaan lesbosuhdetta Angien kanssa. Kokeilunhaluista Claraa viehättävät biseksuaalisuus ja täydellisen seksuaalinen vapaus, kunnes hänkin kiintyy uuteen ihastukseensa ja polttaa näppinsä.

Bossa nova kuvaa hyvin myös tunnetta, jonka Goldfish Memory jättää vanaveteensä. Bossa nova on unenomaista, miellyttävää musiikkia, jossa ei ole huippuja tai intensiteetin vaihdoksia. Sana miellyttävä kuvaa hyvin myös elokuvan kuvausta, kerrontaa ja komiikkaa. Goldfish Memory ei kiihota, ei kyseenalaista, ei anna oivalluksia, ei vapauta nauramaan itselleen. Tätä sympaattista elokuvaa kuvaakin parhaiten latteuksien latteus: ihan kiva.

Sarka Hantula

© Film-O-Holic.com 05.02.2004
- kaikki oikeudet pidätetään -