Itävaltalaisohjaaja Michael Haneken elokuvissa väkivallan tarkastelu yhtenä ihmisyyden väistämättömänä ominaispiirteenä kiteytyi pysäyttävästi vuoden 1997 Funny Gamesissa, jossa kaksi nuorta miestä piinaavasti kiduttaa porvarisperhettä heidän loma-asunnollaan. Elokuvan painostava intensiteetti, tapahtumakulun armottomuus ja väkivallan motivointi nuorten hirviöiden hämmentäväksi nautinnonhakuisuudeksi tekivät Funny Gamesista viime vuosikymmenen lopun raadollisimpia elokuvia. Nyt siitä on tehty amerikkalainen versio.

Eurooppalaisten ja aasialaisten elokuvien uudelleenfilmatisoinnit ovat olleet Yhdysvalloissa tavanomaisia ja kertovat omaa kieltään rapakontakaisten elokuvamaakarien ideaköyhyydestä. Funny Games ei ole kuitenkaan mikään markkinamiesten tekemä rahastus vaan ohjauksesta on vastannut Haneke itse. Kysymys ei ole myöskään elokuvan varsinaisesta uudelleensovituksesta, sillä Funny Games U.S. on kuvantarkka toisinto alkuperäisestä. Mutta miksi?

Rahan tuomasta houkutuksesta tuskin on ollut kysymys, sillä US-versio on tehty jenkkiläisittäinkin pienellä budjetilla. Ilmeisin syy onkin ollut alkuperäiselokuvan kiinnostavuudessa, ja sen sijaan että originaaliteosta olisi lähdetty levittämään vieraskielisiä elokuvia karsastaville Yhdysvaltojen markkinoille, on siitä tehty tarkka kopio tunnetummilla näyttelijöillä (Naomi Watts & Tim Roth) ja englanninkielisenä. Niin, ja perheen koira on vaihtunut saksanpaimenkoirasta noutajaan. Samalla sävy perheen luonteesta on muuttunut.

Koska kyseessä on näinkin pedantti toisinto, pitäisi tämänkin version periaatteessa olla yhtä hyvä kuin alkuperäinen. Periaatteessa.

Funny Games on vain valitettavasti niitä elokuvia, joka kadottavat intensiteettiään ja kiehtovuuttaan useamman katselun jälkeen ja alkuteoksen nähneille jenkkiversio onkin yksinkertaisesti tarpeeton. Amerikkalaismiljöön läsnäolo ja perheen uhriaseman sävyttäminen järkyttävästä surkuteltavaksi tekee tunnelmasta myös steriilimmän, vähemmän hämmentävän, mikä jättää väkivaltaelokuvaan kohdistetun kriittisyydenkin enemmän toteamukseksi kuin analyysiksi.

Kun katsoja tietää entuudestaan tapahtumakulun, ei teoksen piinaavuus kiristä mieltä vaan kääntää huomion tarinan motivoinnin kantavuuteen. Funny Gamesissa on lopulta kysymys melko tavanomaisesta vangitsemispelistä, jossa ei tavoitella laajoja merkitystasoja, vaan elokuvan voima kumpuaa yksinkertaisen rakenteen ja rajatun henkilögallerian asettamisesta poikkeuksellisen armottomaan käsittelytapaan vailla selittäviin kompromisseihin turvautumista. Tämä kerronnallinen teho ei vain toimi loputtomasti.

Ankea ja vaikeasti lähestyttävä elokuva on kaukana Hollywood-elokuvien konventioista, mikä tekee nyt tehdystä jenkkiversiosta pienoisen kummajaisen sikäläisille elokuvamarkkinoille. Kunnioitettava onkin Naomi Wattsin kaltaisen tähden rohkeutta lähteä toteuttamaan tällaista elokuvaa myös vastuullisen tuottajan roolissa. Ilmeisesti usko elokuvaan vakavasti otettavana taiteena ei ole vielä viihteen valtakunnastakaan kadonnut. Sääli vain, että alkuteoksen nähneelle eurooppalaiskatsojalle US-versiolla ei ole mitään annettavaa. Kiinnostavampaa olisikin ollut nähdä mitä Haneke olisi saanut aikaan amerikkalaisella tuotantokoneistolla jonkin kokonaan uuden elokuvan merkeissä.

Juha Rosenqvist

 © Film-O-Holic.com 2.4.2008
- kaikki oikeudet pidätetään -