Etulinjan
edessä
Suomenruotsalaiset sodassa
Sota on ollut suomalaisen elokuvan kestoaiheita.
Kansallista traumaa on purettu ja yritetty ymmärtää useasta näkökulmasta.
Monen nuoremman suomalaisen historiantaju itsenäisyytemme suuresta
kamppailusta on muotoutunut pitkälti elokuvien myötävaikutuksella.
Temaattisesti eräänlainen kulminaatiopiste oli Olli Saarelan Rukajärven
tie, joka ajan ja Hollywoodin tapaan nostatti keskiöön yksilön ja
yksilökokemuksen. Åke Lindmanin Etulinjan edessä rakentuu
myös yksilötarinoista, mutta ilman ylimitoitettua draamaa.
Elokuva kertoo suomenruotsalaisen jalkaväkirykmentin
vaiheista jatkosodassa. Etulinjan ylittävissä partiotehtävissä ansioituu
nuori vänrikki Harry Järv, johon rykmentin uusi komentaja Alpo Marttinen
luottaa kuin kallioon. Molemmat ovat todellisia henkilöitä ja tapahtumat
perustuvat mahdollisimman tarkasti koettuun ja elettyyn.
Todenmukaisuutta elokuvassa on korostettu dokumentaarisella
aineistolla. Rintamalla otetut valokuvat on nivottu tarinaan luontevasti.
Mustavalkokuvat ovat osa elokuvan sisäistä maailmaa ja palvelevat
kerronnallista kokonaisuutta, vaikka ne eivät juonelliseksi elementiksi,
saati punaiseksi langaksi, kohoakaan. Muu autenttinen materiaali on elokuvan
kannalta irrallista. Filmipätkät tulta puhuvista tykeistä ja
pommilaivueista eivät tahdo löytää tarkoitustaan ja elokuvan nykyajassa
oleva kehyskertomus on tarinan kannalta mitäänsanomaton.
 Tehdyt
ratkaisut voi perustellusti ymmärtää veteraanien kunnioituksena, mutta
elokuvan sujuvuuden kannalta ne ovat ongelmallisia ja motivoimattomia. Elokuva
pysähtyy käytännössä Järvin haavoittumiseen ja siirtoon
sotilassairaalaan Tukholmaan. Tämän jälkeen tarinassa ei tunnu olevan
enää päähenkilöä eikä päämäärää. Draama katkeaa.
Elokuvalla on ollut oma tukiyhdistyksensä ja sen
tekemisessä on ollut paljon tahtoa. Etulinjan edessä toimiikin
elokuvaa paremmin yhtenä historian kuvittajana. Suomalaiseen sotaelokuvaan se
ei tuo juuri uutta, muutoin kuin nostamalla esiin suomenruotsalaisten panoksen
käydyssä sodassa. Mikäli Lindmanin elokuvaa tarkastelee vain eräänä
sota-aikaan liittyvänä teoksena, niin sen henkilöt ja ihmisyyspohdinnat
eivät ole yhtä mielenkiintoisia kuin esimerkiksi Alexandr Rogozhkinin Käessä
tai Pölösen Koirankynnen leikkaajassa. Ja mikäli elokuvalla
halutaan luodata ihmisyyden kohtaloa sodassa, tarvitaan tutkijoita ja
historioitsijoita enemmän taiteilijaa – sen todisti Terrence Malickin Veteen
piirretty viiva.
Juha Rosenqvist
|
