| Five
Obstructions
Täydellisen elokuvan
ontologiasta
Lars von Trierillä
on missio: saada ihailemansa ja
arvostamansa ohjaaja toimimaan tiettyjen
ehtojen sisällä ja parhaassa
tapauksessa tekemään vähemmän
täydellinen elokuva. Ihailun kohde,
Jørgen Leth, on Tanskassa
jonkinasteinen kulttuurinen instituutio,
jonka alas ampumisen yrittäminen sopii
juuri kauhukakara von Trierille. Tämän
prosessin etenemisestä kertoo Leth
& von Trier -duon yhteisohjaus Five
Obstructions.
 Von
Trier on vakuuttunut siitä, että
Lethin 1967 ohjaama lyhytelokuva The
Perfect Human (Det
perfekte menneske)
on erittäin hyvä, ellei
täydellinen teos. Nyt von Trier haluaa
asettaa Lethille ehtoja, esteitä tai
ohjeita elokuvan tekemiseen uudestaan.
Leth itse on jutussa täysillä mukana
ja kirjoittaa mukisematta, hymynkare
suun pielessä väreillen
muistikirjaansa ensimmäisen elokuvan
ehtoja: yksikään otos ei saa ylittää
kahtatoista kuvaa, sen täytyy sijoittua
Kuubaan eikä lavasteita saa käyttää.
Tuloksena on mielenkiintoinen, elokuvan
ontologiaan pureutuva helmi, jossa
keinot ja lopputulos oikeuttavat toinen
toisensa.
Kun toisen
lyhytelokuvan kohdalla Leth jättää
noudattamatta yhtä ehdoista,
"rankaisee" von Trier
tekijää antamalla tälle täysin
vapaat kädet seuraavan työn suhteen.
Tästä "esteestä" huolimatta
Leth onnistuu luomaan jotain hienoa ja
ohjaajat päättävät yksissä tuumin,
että neljännen elokuvan on oltava
animaatio – koska molemmat halveksivat
lajityyppiä.
 Lethin
ja von Trierin kohtaamisten ohella
nähdään osia Lethin vuoden 1967
klassikosta, sekä kaikki viisi
kuvausten aikana työstettävää
lyhytelokuvaa. Dokumenttina Five
Obstructions venyttää
lajityyppinsä rajoja jo siksi, että
dokumentoinnin kohde hämärretään
taitavasti. Samalla pyöritellään
kysymystä siitä, kenellä on valta
tehdä, käskeä tai nähdä. Ohjaajat
virnuilevat jatkuvasti toisilleen tai
hieman kameran ohi. Jos Leth
näyttääkin välillä
stressaantuneelta, on tilanne niin
rakennettu ja ilmeinen, ettei sitä voi
ottaa vakavissaan. Lethin reflektointi
on katsojan itsereflektiota, vaikka ei
elokuvaa olisi koskaan ollut mukana
tekemässäkään.
Kyse ei loppujen
lopuksi ole sen enempää von Trierin
narsismista kuin Lethin työskentelyn
seuraamisestakaan, vaan siitä, mitä
katsoja tästä kaikesta, elokuvan
tekemisestä ja sen sisimmästä,
ajattelee. Leth ja von Trier vain hieman
avittavat ajattelua, tuuppaavat sitä
eteenpäin herättämällä uniset aivot
tavanomaisesta, usein passiivisesta
teatteritilasta. Tekijöiden voi sanoa
onnistuneen ainakin tässä. Five
Obstructions on pirullisen hyvä
elokuva, joka on nähtävä uudestaan,
että voi varmistua kiusallisesta
tunteesta tulleensa vedetyksi
höplästä.
Johanna Siik |
