Prinsessakandidaatti Giselle on perinteinen Disney-neito, joka elää metsässä puhuvien eläinten keskellä, puhkeaa lauluun ikuisesta rakkaudesta ja on herttaistakin herttaisempi. Prinssi Edward taas on yhtä lailla innokas laulaja, joka karauttaa empimättä ja ajattelematta kohtaamaan tosirakkautensa. Ilkeän lohikäärmemäinen kuningatar Narissa taas on valmis turvautumaan vaikka myrkytettyihin omenoihin turvatakseen valtansa.

Lumotun käsityönä ja perinteisellä tekniikalla piirretty alku tuo yhdessä Julie Andrewsin kertojanäänen kanssa mieleen kultakauden Disney-sadut. Viittauksia vanhoihin klassikoihin on kymmenittäin, kenties jopa toista sataa. Traditiosta poikkeama tapahtuu kuitenkin, kun Narissa houkuttelee Gisellen lumotun kaivon ääreen ja tuuppaa neidon alas syvyyksiin.

Giselle (Amy Adams) havahtuu lihaa ja verta olevana naisena keskellä kiireistä New Yorkia. Reaalimaailma on jotain aivan muuta kuin mihin Giselle on tottunut, mutta pirteällä tavalla sekaisin oleva neitonen ei anna todellisuuden juuri häiritä. Giselle päätyy yöksi kyynisen avioerojuristin Robertin (Patrick Dempsey) ja tämän pienen tyttären luo. Vaikka Giselle pitää kaukaista prinssiä tosirakkautenaan ja Robert ei edes usko rakkauteen, parin välille syntyy kipinää, joka voi oikeastaan päättyä vain yhdellä tavalla.

Tärkeintä ei ole lopputulos, vaan se, miten ja millä tyylillä sinne päästään. Disney tekee satujen kliseistä ja omasta tuotannostaan lempeän ironista pilkkaa luodessaan kontrasteja reaalimaailman ja satumaailmojen välille. Elokuvan uudelleentulkinnat saavat Lumotun säilymään alusta loppuun raikkaan innovatiivisena ja jäntevänä. Kepeän satufantasian keinoin elokuva korostaa hetkeen tarttumisen ja rakastamisen tärkeyttä tavoin, jotka eivät tunnu korneilta edes kyynisen laskelmoivassa nykymaailmassa.

Sadun ja todellisuuden rajoja rikkova elokuva yltää jopa Maija Poppasen kaltaisiin absurdin estottomiin ja lämminhenkisiin sfääreihin. Adamsin komedialliset kyvyt ovat mittavat, ja näyttelijätär saikin jo sekä Golden Globe että Critics’ Choice -ehdokkuuden suorituksestaan, joka muokkaa yksiulotteisesta prinsessaroolista moniulotteisen ja herttaisen nuoren naisen. Vaikka elokuva korostaakin satuperinteiden mukaisesti rakkauden merkitystä, Lumotun oivaltavin sanoma on siinä, että haaveprinssien sijasta rakastettu voi löytyä myös lähempää arjesta.

Adamsin lisäksi muutkin roolitukset ovat nappisuorituksia. Brittiveteraani Timothy Spall tekee vahvaa työtä kieron petollisena palvelijana, ja New Yorkiin saapuvaa prinssiä esittävä James Marsden ilakoi roolissaan minkä ehtii. Sadun unelmamies on arkitodellisuudessa mielipuolisuutta hipovan hyperimpulsiivinen, naiivin sovinistinen häirikkö. Hörhelövaatteissa liikkuva miesten mies kohtaa jopa ystävällisen nahkahomonkin. Tämä on taatusti ensimmäinen kerta klassisessa Disney-sadussa, kun uljasta satuprinssiä katsotaan sillä silmällä.

Oli kyse sitten piirrosmaailmasta tai reaalimaailmasta, lähes joka kohtaus vilisee intertekstuaalisia viittauksia sekä Disneyn omaan tuotantoon että yleisiin tarinamyytteihin, usein varsin yllättävässä muodossa. New Yorkin hienostoravintola Bella Notte on tunnusmusiikkiaan myöten sama, jossa Kaunotar ja Kulkuri aikoinaan lounastivat, ja alun piirrososuuden peikon kalsarit on punottu eri Disney-prinsessojen mekoista. Katu-uskottavuuden säilyttämisen nimissä on pakko todeta, että kyseinen fakta on peräisin wikipediasta, ei omasta perehtyneisyydestä prinsessojen mekkoihin.

Omassa satu- ja tarinatuotannossaan viime ajat alamäessä ollut Disney muuttaa kertaheitolla kurssiaan ja palaa herrana ja hidalgona vanhoille metsästysmailleen. Nostalgiavireestä muodostuu postmoderni muttei kyyninen uusi satunarratiivin tulkinta. Monitasoinen, sekä aikuisille että lapsille paljon täkyjä tarjoava juoni, kekseliäs ja uskottava draaman kaari, dynaaminen ohjaus sekä erittäin hyvät roolisuoritukset tekevät Lumotusta todellakin lumotun.

Jussi Lahtonen

 © Film-O-Holic.com 20.12.2007
- kaikki oikeudet pidätetään -