Kari Paljakan Eläville ja kuolleille on tärkeä suomalainen elokuva. Se ei kuvaa nostalgisesti kansallisia poikkeusyksilöitä vaan tavallisia suomalaisia ihmisiä tässä ajassa. Elokuvan kuvaus ja kerronta karttavat turhaa juhlallisuutta tai melodramatiikkaa. Eläville ja kuolleille -elokuvan arkipäivän vakava realistinen kuvaus muistuttaakin esimerkiksi Jarmo Lampelan Eilaa (2003). Ratkaisu pelkistetystä kerronnasta korostaa elokuvan sisällön tärkeyttä. Eläville ja kuolleille käsittelee vaikeaa aihetta, lapsen kuolemaa.

Eläville ja kuolleille käynnistyy lähikuvalla Hannu-Pekka Björkmanin itkettyneistä kasvoista. Kohtauksen aikana hänen esittämänsä roolihahmo Jaakko kertoo suoraan kameralle, mitä hänen perheensä pihalla tapahtui tavallisena heinäkuisena iltapäivänä. Perheen poika Matti sai surmansa turhassa onnettomuudessa.

Kohtaus on vangitsevan tehokas ja koskettava. Sillä murheestahan koko elokuvassa on kyse. Eläville ja kuolleille onkin ensisijaisesti perheen suruprosessin kuvaus. Jaakko, äiti Maria (Katja Kukkola) ja isoveli Timo surevat poismennyttä Mattia kaikki omalla tavallaan. Suru levittää lonkeronsa myös heidän lähipiiriinsä, kuten Jaakon isään Erikiin ja Marian siskoon (Mari Rantasila). Paha olo alkaa hellittää vasta, kun ihmiset alkavat puhua tunteistaan.

Paljakka on kertonut valinneensa juuri perheen sisäisen suruprosessin psykologisen kuvauksen koska hän itse on menettänyt kaksi veljeään. Hän halusi ymmärtää vanhempiensa kokemaa surua. Ehkäpä myös omaansa, koska elokuvassa isoveli Timo kokee surun ja perheen pahoinvoinnin yleisenä turvattomuuden tunteena.

Paljakan ohjaus on varmaa ja roolihahmot sangen onnistuneita. Ne ovat psykologisesti kestäviä ja varsinkin perheenisä Jaakko on traaginen ja ehkäpä elokuvan kiinnostavin hahmo. Katsoja voi vain pelätä hänen puolestaan milloin miehen mitta täyttyy. Pienenä kauneusvirheenä – jos näin vakavasta elokuvasta puhuttaessa sellainen sallitaan – pidän Marian toipumisessa tapahtuvaa hieman epäuskottavan nopeaa käännettä hänen selvitettyään tilejään menneisyytensä kanssa. Lisäksi hänen epäempaattinen ratkaisunsa siskon suhteen hämmästyttää, kun ottaa huomioon hänen muun toimintansa.

Elokuvan pahin puute liittyy kuitenkin Timon roolihahmoon, jonka surun käsittely jää kehittelyn tasolle. Elokuvan kokonaisuuden kannalta olisi ollut tärkeää, että isoveljen menetys olisi saanut enemmän tilaa huolimatta siitä, ettei lapsen suru välttämättä kanavoidu näkyväksi murehtimiseksi. Isompi rooli olisi motivoinut paremmin elokuvan viimeistä kohtausta.

Näistä puutteista huolimatta nostaisin Kari Paljakan Eläville ja kuolleille onnistuneeksi esimerkiksi elokuvasta, joka kuvaa kohdettaan kiihkottoman analyyttisesti ja samalla kunnioittavasti. Uusia kerroksia elokuvaan tuokin se tosiseikka, että se perustuu Pietarsaaressa 1986 sattuneeseen tapaturmaan. Paljakka on kirjoittanut elokuvan käsikirjoituksen yhteistyössä onnettomuudessa lapsensa menettäneen perheen kanssa.

Riina Mikkonen

 © Film-O-Holic.com 17.02.2005
- kaikki oikeudet pidätetään -