Moon tv:ltä ja Neloselta tutuiksi tulleet Extreme Duudsonit ovat päässeet sekoilemaan valkokankaille asti. Käsivarakameralle esiintyvät, itseään ja muita telovat tyypit eivät ole enää uusi ilmiö. Ilmeisesti kiinnostusta aiheeseen vielä riittää, sillä filmille on luvassa Suomea laajemmat markkinat.

Ruumiin ja mielen sietokykyä koettelevat temput ovat suurimmaksi osaksi uusia, mutta mukaan on otettu myös vanhempaa materiaalia. Löyhä kehyskertomus esittelee jokaisen duudsonin – vai pitäisikö sanoa dudesonin – yksi kerrallaan MTV:n Dirty Sanchesilta haiskahtavaan tyyliin. Samalla vietetään vuosi omalla farmilla ja lyödään, roikutaan, räjäytellään, hypitään sekä sytytellään kanssaduudsoneita tuleen.

Farmi korostaa hauskasti masokististen temppujen herättämiä mielikuvia lapsuuden huolettomasta pelleilystä. Koko touhu näyttää kymmenvuotiaiden unelmalta, sillä duudsoneilla on ikioma leikkikenttä, jossa ei ole aikuisia eikä pakkoa pedata sänky joka aamu. Kantavana ideana elokuvassa on infantiili häröily, ja jokainen katsoja elokuviin mennessään varmasti tietää, pitääkö tämänkaltaisesta huumorista vai ei.

Duudsonien karnevaalin voi nähdä sekä anarkistisena että perinteistä maskuliinisuutta korostavana toimintana. Anarkiaa elokuvassa edustaa hyvän maun ja vastuullisen aikuisen roolin karttaminen. Toisenlaisen näkökulman asiaan antaa miehinen kuka kestää eniten -kilpailu ja uho.

Koko ilmiön aloittaneessa Jackass-sarjassa nauretaan Duudsonit-elokuvan tapaan temppuilijoitten kuvitelmille omasta suorituskyvystä ja kaikkivoipuudesta. Duudsonit eivät kuitenkaan vie huumoria yhtä pitkälle kuin Jackassit. Kun Johnny Knoxville nolaa itsensä oikeiden pelaajien keskellä rugbykentällä, duudsonit haluavat ylläpitää perinteistä äijäimagoa.

Neljän duudsonin ajanvietto syrjäisellä maatilalla saattaisi saada myös homoeroottisia sävyjä, joten elokuvaan on tuotu mukaan naisia. Eivätkä nämä ole mitä tahansa pohjalaisemäntien joukkoa, vaan ilman paitaa viihtyviä Lamourettes-tanssiryhmäläisiä. Seksipommeille ei ole annettu edes kasvoja, sillä heidän päänsä on pääosin rajattu kuvan ulkopuolelle. Hauskanpito temppujen muodossa on elokuvassa miesten juttu, naisille on varattu muita tehtäviä.

Vetoavin piirre duudsoneissa ja heidän sukulaissieluissaan on ollut hyväntuulinen hulluus ja fiilis siitä, että touhu on tehty omaksi huviksi. Tämä on saanut Duudsonit-elokuvassa kolauksen ainakin suomalaiskatsojan silmässä. Ennen paksulla pohjanmaan murteella haastaneet duudsonit puhuvatkin nyt englantia, vaihtelevalla menestyksellä. Välillä repliikit tuntuvat ennalta harjoitelluilta ja teennäisiltä, sillä äänistä uupuu into ja luonnollisuus.

Elokuvan hyviin puoliin kuuluu se, ettei sen kestoa ole venytetty turhaan. Runsaassa tunnissakin saadaan hyvin käytyä läpi joukko Suomi-kliseitä ja runsaasti temppuja. Suurin osa duudsoneitten viehätyksestä on ikävä kyllä kadonnut vanhentuneiden vitsien ja itsetietoisuuden lisääntymisen takia. Ei tätä elokuvaa voi normaalilla asteikolla edes ajatella, mihin ei varmasti ole pyrittykään. Tähdet kuvastakoon kyynärsauvoja, joihin useampi duudsonikin on joutunut turvautumaan.

Laura Helle

 © Film-O-Holic.com 30.3.2006
- kaikki oikeudet pidätetään -