| Asuntoloukku
Perusmassa sopii
koomailuviihteeksi
Paperina Danny DeViton
viimeisin ohjaus olisi uusiota.
Pääraaka-aineena on kierrätetty
kahdeksankymmentäluvun Rahareikä-elokuvaa
(Money Pit, 1986), mutta mukaan on mahdutettu
myös uudempaa Mr. Bean -komiikkaa sekä
viimevuotisessa Vähät rakkaudesta -leffassa
(Down With Love, 2003) viehättänyttä
animaatioalkua. Lopputuloksena on perusmassa,
josta ei sellaisenaan vielä muodostu juuri
mitään.
Muistathan Rahareikä-sekoilun
kaavan? Nuoripari löytää vihdoin sen kauan
etsimänsä unelmien talon, johon heillä juuri
ja juuri on varaa. Alku vaikuttaa lupaavalta,
mutta kaikki ei olekaan aivan sitä, miltä
näyttää. Pian Murphyn laki astuu kuvioihin ja
kaikki kirjaimellisesti hajoaa käsiin. Asuntoloukku
siirtää tapahtumat maaseudulta New
Yorkiin, toteuttaa Murphyn lain yläkerran
hömelön mummon kautta ja korvaa
parisuhdekaaren kuvailun ylösalaisin
käännetyllä Yksin kotona
-tyyppisellä juonittelulla.
 Rahareikä
pelastui yliampuvalla, mutta itselleen
nauravalla komiikalla ja Tom Hanksin sekä Cheers-sarjasta
tutun Shelley Longin uskottavalla
hölmöilyllä, mutta liki kaksikymmentä vuotta
myöhemmin juttu alkaa olla jo niin kulunut,
ettei sitä oikein pelasta mikään. Viime
aikoina jatkuvasti valkokankaalla komeileva Ben
Stiller tekee kuitenkin tasaista työtä
kirjailijanalkuna, Alexina, ja Drew Barrymore
esittää mukiinmenevästi pariskunnan
kauniimpaa osapuolta, Nancya. Yläkerran akkana
nähdään tuntemattomampi Eileen Essel, joka
pelottavan todentuntuisena kauhunaapurina toimii
elokuvan piristysruiskeena.
Ennakoitavuudessaan Asuntoloukku
on omaa luokkaansa, ja vaikka hölmökomediaan
kuuluvatkin katastrofit ja epäonnistumiset,
alkaa homma ennen pitkää ärsyttää. Kuka
enää nykypäivänä oikeasti jättää
tärkeän tiedostonsa varmuuskopion tekemättä
– edes elokuvissa? Komediaa voisi tehdä
uskottavammaltakin pohjalta!
Asuntoloukku kuuluu
elokuvana siihen kategoriaan, jota ei
kenellekään erityisesti suosittelisi, vaikkei
se varsinaisen kehnokaan ole. Laatu on siistiä,
ohjaus ammattimaista ja musiikkikin
miellyttävää. Mutta suuri budjetti ja prameat
puitteet eivät riitä, kun tarina ei kanna.
Dagen efter -elokuvana Asuntoloukku
voisi kuitenkin toimia. Sen muutamat hupaisat
kohdat viihdyttävät väsynyttä, ja tylsemmät
pätkät voi rauhassa koomailla ohi.
Maria Bregenhøj
|
