| Control
Manchesterin tragedia
hienona elokuvana
Musiikkivideoita
ohjannut hollantilainen Anton Corbijn on
tarttunut ensimmäisessä pitkässä
ohjauksessaan itselleen tuttuun
alueeseen. Control on
kuvaus Joy Division -yhtyeen
kärkihahmon Ian Curtisin elämän
viimeisistä vuosista. Curtis hirtti
itsensä 18.5.1980 vain 23-vuotiaana.
Samalla Corbijn kuvaa Joy Divisionin
elinkaaren alkaen yhtyeen synnystä
Manchesterissa, jatkaen sen alati
kasvavaan suosioon yli Englannin rajojen
sekä lopulta kaiken päättymiseen ja
Curtisin kuolemaan.
Manchester on ollut
Liverpoolin ohella yksi merkittävimpiä
brittirockin ja etenkin post-punkin ja
new waven kehtoja. Joy Divisionin
lisäksi sieltä on tullut sellaisia
yhtyeitä kuin The Stone Roses, Happy
Mondays, The Smiths ja Oasis. Corbijn
kuvaa 1970-luvun lopun keikkakulttuuria
ja kytevää musiikillista murrosta
autenttisesti ja kuivakkaan
brittiläisen huumorin piikittämänä.
Tapahtumat
etenevät jokseenkin kronologisesti.
Keskeisinä ovat niin yhtyeen eri
vaiheet ja musiikillisuus kuin Curtisin
takkuileva perhe-elämä ja
terveydelliset ongelmat. Curtis meni
vaimonsa Debbien (Samantha Morton)
kanssa naimisiin hyvin nuorena.
Perhe-elämä ei kuitenkaan tuonut onnea
vaan oli liikaa nuorelle miehelle.
Curtis ei osannut olla läsnä
perheelleen saati nähdä vaimonsa tai
tyttärensä tarpeita. Curtis sairasti
myös pahaa epilepsiaa ja kärsi
vakavasta masennuksesta, ja nämä
yhdessä muiden henkilökohtaisten
ongelmien ja paineiden kanssa lopulta
viitoittivat tien itsemurhaan.
Corbijn on onnistunut
debyyttielokuvassaan tavattoman hyvin. Controlin
vahvuus on sen lakonisessa huumorissa ja
toisaalta äärimmäisessä
herkkyydessä. Joy Divisionin muut
jäsenet, joista myöhemmin oli tuleva
New Order, kuvataan Curtisin
vastapainoksi hiukan hölmöinä ja
naiiveina bändipoikina. Tämä voi
ehkä häiritä tiukimpia puritaaneja,
mutta ratkaisu toimii elokuvassa
tasapainottavana konfliktina. Lopulta
Curtisin syvällinen ja hauras
vakavamielisyys on vaakakupissa
painavin.
Sam
Riley on ilmiömäinen masennuksen alla
luhistuvana ja sulkeutuvana Ian
Curtisina. Paitsi että Riley on
ulkonäöltään esikuvaansa sopiva,
hän on myös omaksunut Curtisin
omintakeisen lavaolemuksen ja muutkin
eleet kuin synnynnäisesti. Silti hän
onnistuu tuomaan rooliin myös jotain
omaa, eikä rooli tunnu Ian Curtisin
kopioidulta toteutukselta. Tämä jos
mikä on taitavaa ja harvinaista. Rileyn
lisäksi muu näyttelijäkaarti tekee
yhtä lailla moitteettoman työn.
Samantha Morton ja
Alexandra Maria Lara tekevät kypsät
roolit laiminlyötynä vaimona ja
rakastuneena tyttöystävänä. Hieman
epäilyttää, ovatko he lopulta olleet
niin anteeksiantavaisia ja nöyriä kuin
mitä elokuva antaa olettaa. Kummallisen
tahdottoman ja kynnysmattomaisen kuvan
elokuva naisista luo.
Control
on huikean kaunis elokuva. Jokainen kuva
on melkein kuin oma elokuvansa.
Valaistus tuo kasvojen piirteet ja
ilmeet, hengityksen, aivan iholle.
Vaikka Corbijnin mustavalkoiset kuvat
korostavat rock-kulttuurille
tyypillistä ikonisuutta, ei sisältö
tästä löyhene. Tätä ikonisuutta
mäiskitäänkin hellästi pitkin
matkaa, pilke silmäkulmassa.
Hienon draaman
kuvauksen ohella itse Joy Divisionin
kolkon groovaava musiikki nousee
elokuvan suureksi voimaksi.
Näyttelijät soittavat itse
kiitettävän runsaslukuisissa
keikkakohtauksissa, mikä on aina
kunnioitettavaa ja tuo autenttisuuden
tuntua. Sam Riley laulaa omalla
äänellään. Keikkakohtaukset ovat
elokuvan vangitseva, maaginen seireenin
laulu, ja viimeistään niitä katsoessa
pitkäaikainenkin yhtyeen fani toivoisi
syntyneensä viitisentoista vuotta
aiemmin, jotta olisi voinut nähdä Joy
Divisionin elävänä esiintymässä.
Elokuvaa ei ole
tungettu täyteen kaikella
aikalaismusiikilla, vaikka nuori Curtis
alkupuolella Bowieta ja Iggy Popia
kuunteleekin. Tämä säästeliäisyys
on oiva valinta, sillä nimiyhtyeen
musiikki kantaa kyllä luita ja ytimiä
myöten.
Heidi Horila |