| Cloverfield
Gonzilla
Suositun TV-sarjan Lostin
luojan J.J. Abramsin
tuottamaa ja tuntemattoman Matt
Reevesin ohjaamaa Cloverfieldia
kannattaisi ehkä tarkastella
ensisijaisesti tehokkaan
viraalimarkkinoinnin
case studyna. Sellaisena
kohtalaisen pienen budjetin
hirviöelokuva on ilmiömäinen. Vaan
eipä ole Cloverfield vailla
elokuvallisiakaan ansioita.
Ensimmäisenä huomio
kiinnittyy Cloverfieldin
kerrontatekniikkaan. Elokuva yrittää
huijata katsojansa uskomaan, että se on
käsivaralla kuvattu kotivideo, jonka
Yhdysvaltain armeija on löytänyt
muistikortilta "aiemmin New Yorkin
Keskuspuistona tunnetulta
alueelta". Kuvallisesti leffa
onnistuu tempussaan, mutta kaikkia
uskottavuusongelmia se ei onnistu
välttämään.
Sopivasti
alle puolitoistatuntisen pätkän alussa
päähenkilö Rob (Michael Stahl-David)
on saanut hyvän duunin Japanista. Robin
veli Jason (Mike Vogel) järjestää
yhdessä tyttöystävänsä Lilyn
(Jessica Lucas) kanssa Robille
läksiäisjuhlat. Kameran taakse joutuu
tahtomattaan Robin paras kaveri Hud (T.J.
Miller), jonka tarkoituksena on
taltioida nauhalle illan ja ihmisten
tunnelmia.
Suunnitelma menee
hieman pieleen. Samalla kun Hud
yrittää käyttää kameramiehen
rooliaan ihastuksensa Marlenan (Lizzy
Caplan) valloittamiseen, saapuu juhliin
Robin pitkäaikainen ystävä ja
hetkellinen romanssi Beth (Odette
Yustman). Avecin kera, tietysti. Seuraa
riitelyä ja dramaattinen poistuminen.
Lopulta urbaanin ihmissuhdeviidakon
idyllin rikkoo terrori-iskulta
vaikuttava katastrofi. Bileet muuttuvat
hämmennyksen kautta pakomatkaksi.
Kamera pysyy tiukasti päällä ja
mukana.
Tuntemattomat
nuoret näyttelijät onnistuvat
esittämään suhteellisen uskottavasti
pari-kolmekymppisiä
kaupunkilaisammattilaisia. Mutta vain
niin kauan kuin elokuvan ennalta
arvattava juoni antaa myöden. Vauhdikas
tempo ei juurikaan jätä tilaa
henkilöhahmojen uskottavalle
kehittelylle. Ruumiita seuraa, mutta
kaikesta huolimatta nuorten
epätoivoinen selviytymiskamppailu
muuttuu epäuskottavaksi
sankaripelleilyksi.
Vaikka sortuvien
rakennusten pölypilviä kauppoihin
pakenevat ihmiset ovatkin suoraa
9/11-kuvastoa, ei Cloverfield
missään nimessä ole terroriallegoria.
Kyse on arkipäiväisen elämän
murtumisen vaikutuksista ihmisten
ajatus- ja arvomaailmoihin. Tästä
asetelmasta ei kuitenkaan saada paljoa
irti, sillä Cloverfield harhailee
jatkuvasti jossain dokumentaarisen
realismin, toimintaelokuvan ja
ihmissuhdedraaman välimaastossa.
Pisteitä
herra Reevesille tipahtelee silti
siitä, että käsikirjoituksen
puutteista huolimatta hän on ottanut
paljon irti elokuvan kerronnasta.
Esimerkiksi leffaa rytmittävät
takaumat perustellaan kertomalla Hudin
kuvaavan Cloverfieldin tapahtumia
Jasonin vanhan taltioinnin päälle.
Elokuva sisältää myös paljon
kotivideomaisia "leikkauksia"
ja musiikkiraitakin puuttuu melkein
Dogma-tyyliin. Vertailun Blair
Witch Projectiin voi siis
unohtaa. Cloverfield on
ihan oikeaa elokuvaa.
Sen sijaan Cloverfieldin
hirviö on verkossa kiertäneisiin
valas-kalmariluonnoksiin verrattuna
karmea pettymys. Webbiversion mahtavan
eläimen darwinistiset, pelottavat ja
persoonalliset piirteet on tyystin
hävitetty. Markkinointitemppu, huijaus
vai molempia, mahdotonta sanoa.
Todellisen
kammotuksen sijaan elokuvan Cloverfield
on vain pilvenpiirtäjän mittoihin
kasvanut tylsä B-avaruushirviö, jonka
selästä hyppii pienempiä, hieman Alien³:n
koiramaisen mörön kaltaisia
vara-alieneita. Onneksi monstereita ei
oikeaoppisesti juurikaan näytetä.
Pelottava saati kovin
syvällinen ei Cloverfield
ole, mutta sisältää sen verran
oivallista, intensiivistä ja
jännittävääkin materiaalia, että
sen katsoo mielikseen. Samalla Cloverfield
kuvaa taiten 2000-luvun digitaalista
ubiikkikulttuuria, jossa ihmisen
mediarooli on muuttunut paitsi
jatkuvaksi vastaanottajaksi myös
jatkuvaksi tuottajaksi sekä
kommentaattoriksi.
Lasse Rintakumpu |