| Charlie
Wilsonin sota
Nojatuolisotaa
Demokraattipuolueen
teksasilainen kongressiedustaja Charlie
Wilson myötävaikutti 1980-luvulla
suuresti siihen, että Yhdysvallat ja
sen liittolaiset avasivat rahahanat
Afganistanin ääri-islamisteille.
Afgaanit saivat vuosien ajan
taloudellista tukea ja järeämpää
aseistusta taistelussaan Neuvostoliittoa
vastaan, ja lopulta Puna-armeijan oli
vetäydyttävä. Miltei kymmenvuotista
ja taloudellisesti erittäin kallista
sotaa pidetään yhtenä syynä
Neuvostoliiton romahtamiseen.
 Tositarinaan
perustuva elokuva kuvaa Wilsonin (Tom
Hanks) ja kyynisen CIA-agentin Gust
Avrakotoksen (Hoffman)
kulissientakaisia kamppailuja vallan
käytävillä, uskonkiihkoilevien ja
äärikonservatiivisten
seurapiirirouvien (Roberts)
tekopyhissä sängyissä sekä
Yhdysvaltain omien
liittolaisdiktaattorien hulppeissa
palatseissa.
 Hanks
tekee tavallista särmikkäämmän
roolityön sovinistisena, kokaa nokkaan
vetävänä ja karismaattisena
luikurijuoppona, joka valehtelee
lehdistölle eikä edes tiedä, mistä
milloinkin äänestetään. Realistinen
poliitikkokuvaus saa kuitenkin säröjä
siitä, että kommunismia vastaan
käydyn nojatuolitaistelun motiivit
esitetään varsin
kyseenalaistamattomasti ja
patrioottisesti. Aivan kuin siihen asti
renttuilleella playboy-Wilsonilla olisi
ollut liki pyhä kutsumus, johon hän
heräsi nähtyään sodan kauhut
televisiolähetyksessä. Tämän
jälkeen moraalinen selkäranka
löytyykin äkisti.
Oikeallakin
Wilsonilla on varmasti ollut
pyyteettömiä tarkoitusperiä, mutta
tuskin mies on ollut täysin
altruistinen auttaja, eikä missään
nimessä ennestään tietämätön
ulkopoliittisista vehkeilyistä. Wilson
oli paitsi hyvissä väleissä
Nicaraguan silloisen
diktatuurihallituksen kanssa, myös
myöhemmin Pakistanin sotilasjohdon
konsultti, joka tienasi hyvät rahat.
 Historiallisesti
Wilsonin motiiveilla ei ole mitään
väliä, tärkeintähän oli lopputulos.
Neuvostotyranniaa ei tule ikävä, ja
ainoastaan häiriintyneimmät
kommunistikiihkoilijat ovat jääneet
kaipaamaan Puna-armeijan kuoroja ja
vaatimaan Leninin patsaita.
Elokuvallisesti henkilöhahmossa olisi
ollut kuitenkin aineksia aidompaan
tulkintaan, ja Charlie Wilsonin
sota vaikuttaakin Oscarin
kalastelulta, jossa Hanksille
kalasteltiin ehdokkuutta. Toisin kävi,
sillä ainoa ehdokkuus meni ansaitusti
Hoffmanille.
Dialogiin pitkälti
nojaavan, jäntevästi etenevän
elokuvan detaljit ovat sinänsä varsin
autenttisia. Laajemmat syy-yhteydet,
poliittiset umpikierot asetelmat ja
ideologioiden vaikutukset käsitellään
syvällisesti vain tietyiltä osin.
Vaikka elokuva ei vedäkään mutkia
suoriksi tavanomaiseen
Hollywood-tyyliin, monia Yhdysvaltojen
kannalta vähemmän päivänvaloa
kestäviä taustakuvioita jätetään
väliin.
Kärjistynyttä
asetelmaa korostavat kasari-actionilta
haiskahtavat, irtonaisen oloiset
helikopteritaisteluosiot, joissa
neuvostosotilaat esitetään
yksipuolisesti julmina sotarikollisina.
Sitähän he tietysti olivatkin, mutta
Yhdysvaltain omat toimet Vietnamissa
eivät olleet siviilejä kohtaan sen
moraalisempia. Puhumattakaan
Yhdysvaltain tukemista diktatuureista,
joiden raakuuksiin viitataan lähinnä
kursorisesti.
Ihmisoikeuksien takia
ei afgaaneja autettu, vaikka elokuvassa
vieraillaankin muutamaan otteeseen
pakolaisleirien kurjuudessa. Teoksen
loppupuolella sentään korostetaan
kriittisesti sitä, että Yhdysvallat
saattoi jakaa huoletta miljardeja
aseisiin, mutta ei suostunut antamaan
edes tuhannesosaa tästä rahasta
Afganistanin jälleenrakennukseen. Maa
jäi ääriuskonnolliseksi takapajulaksi,
jossa kiihkoilijat saivat esteettä
vahvistaa länsivastaisia asenteita.
Afganistanissa huseeranneesta
Yhdysvaltain ex-liittolaisesta Osama
Bin Ladenistahan on kuultu
myöhemmin toisenlaisissa merkeissä.
Jussi Lahtonen |
