| Medusan
sinetti
Isommin, paremmin,
nopeammin
Matt Damon on
näytellyt muistinsa menettänyttä
Jason Bournea kahdesti ennen Medusan
sinettiä. Edellisissä
osissa Bournen muisti on palaillut
pätkittäin, kun hän välillä omasta
halustaan ja välillä tahtomattaan on
joutunut kohtaamaan menneisyytensä
CIA:n salamurhaajana.
Doug
Limanin ohjaama Medusan verkko
(2002) oli tehokas agenttijännäri,
jossa seikkailtiin pitkin Eurooppaa.
Vaikka juonikuviot olivat
korkealentoisia ja Bourne aikamoinen
supersotilas, oli elokuvaan saatu mukaan
maanläheisyyttä. Realistisuudesta ei
kannata puhua, mutta henkilöt ja
tapahtumat tuntuivat tarpeeksi
vakuuttavilta ja aidoilta. Medusan
iskussa (2004) ohjaajaksi
vaihtui Paul Greengrass, jolla on
paljon kokemusta dokumenttien teosta ja
joka on ohjannut mm. viimevuotisen United
93:n. Jatko-osa jatkoi hyväksi
havaittua linjaa, mutta kaikkea oli
enemmän: identiteetin pohtimista,
toimintaa, takaa-ajoja ja salaliittoja.
Pitäisin
muuten Medusan iskua kaikin
tavoin sen edeltäjää parempana, mutta
esteettisesti se oli tasapaksumpi.
Greengrass toi mukanaan jatkuvan
käsivarakameran käytön, eikä
kohtauksissa ole samanlaista dynamiikkaa
Medusan verkossa. Kameran
liike ei rauhoittunut koskaan tarpeeksi,
ja nopeatempoiset toimintakohtaukset
olivat usein pelkkää sotkua.
Greengrass on ohjannut myös Medusan
sinetin, joka on hyvä päätös
trilogialle ja petraa vielä
edellisestä osasta. Kaikki on isompaa
ja korkealentoisempaa, mutta samalla
tappavan tehokkaasti toteutettua.
Elokuva alkaa
kutakuinkin siitä mihin edellinen osa
loppui. Bournella on vielä asioita
selvitettävänä menneisyydestään, ja
CIA:n asioita tonkiva reportteri tuntuu
hyvältä johtolangalta. Saman teeman
käsittely kolmannen kerran voi tuntua
jo liialta venyttämiseltä, mutta
kaikkia osia käsikirjoittamassa mukana
ollut Tony Gilroy pitää paketin
koossa. Vaikka Bourne-leffoja voi tulla
vielä lisää, tuntuvat nämä kolme
yhtenäiseltä matkalta alusta loppuun.
Toteutukseltaan
Medusan sinetti pieksee
edelliset osat. Greengrass ja lähes
samana pysynyt kameraryhmä käyttää
edelleen käsivaraa lähes koko ajan.
Nyt otoksien vaihtelevaa pituutta ja eri
kamerakulmia on hyödynnetty kuitenkin
paljon paremmin kuin edellisessä
elokuvassa. Nopeatempoisissa
kohtauksissa lopputulos on
häkellyttävän toimiva ja selkeä.
Oikeastaan kohtauksien sijaan pitäisi
puhua jo sekvensseistä eli useamman
kohtauksen jaksoista. Suurin osa
elokuvasta kun koostuu pitkistä
toiminta- ja takaa-ajojaksoista. Vaikka
jaksot ovat pitkiä, ne ovat melkein
kaikissa tapauksissa tarpeeksi
perusteltuja, ja aina upeasti
toteutettuja.
Joka tapauksessa
tässä sarjassa liike on tärkeämpää
kuin päämäärä. Ei Bournen oikealla
henkilöllisyydellä ole mitään
merkitystä, se on vain pohja, jonka
päälle voi rakentaa mitä huikeampia
kohtauksia. Sillä sen sijaan on
merkitystä, että päähahmoista
välittää. Ilman sitä ei
liikkeelläkään olisi merkitystä.
Vaikka lopun tapahtumat New Yorkissa
alkavatkin jo hieman nakertaa
uskottavuuden rajoja liikaa, on kyyti
niin henkeäsalpaavaa, että
epäloogisuuksista voi olla
välittämättä.
JP Jokinen |