Beowulf on yksi vanhimmista olemassa olevista muinaisenglantilaisista runoista ja eräs englanninkielisen kirjallisuuden varhaisista kulmakivistä. Runoeepoksessa göötalainen sankari Beowulf saapuu auttamaan daanien eli tanskalaisten kuningasta Hrothgraria, jota vainoaa hirviömäinen Grendel. Beowulf tappaa Grendelin ja tämän äidin, ja vielä 50 vuotta myöhemmin kolmannen hirviön, lohikäärmeen, saaden itse lopulta surmansa.

Beowulfin tarina on saatettu valkokankaalle muutaman kerran vaihtelevin tuloksin, ja varsinkin Christopher Lambertin tähdittämä, vuoden 1999 scififantasiaversio oli kerrassaan kammottava runoelman raiskaus Ikiaikainen sankaritarina on suorastaan kerjännyt tulla kerrotuksi kunnolla, ja nyt haasteeseen ovat tarttuneet kaksi miestä.

Toinen miehistä on ohjaaja Robert Zemeckis, lukuisten megahittien arpinen veteraani, joka on viime vuosina innostunut toden teolla mahdollisimman fotorealistisista animaatioelokuvista ja niin sanotusta motion capture -tekniikasta (mocap), jolla oikeiden näyttelijöiden olemus, eleet ja liikkeet saadaan siirrettyä autenttisesti piirroshahmoille. Zemeckis kokeili tekniikkaa edellisessä ohjauksessaan Napapiirin pikajuna (2004) ja jatkaa valitsemallaan tiellä.

Elokuvan tuottanut ja käsikirjoittanut Neil Gaiman taas on tärkeimpiä brittiläisiä nykykirjailijoita, sekä sarjakuvaromaanisarja Sandmanilla että perinteisillä kirjoillaan palkintopöytiä tyhjentänyt tarinankertoja. Gaimanin omat työt nojautuvat sekä vahvaan narratiiviin että oivaltavaan mytologioiden käyttöön, joten kaksikon yhteistyöllä on lupaavat lähtökohdat.

Visuaalisesti elokuva onkin vakuuttava tekninen voimannäyttö, jossa uusi tekniikka mahdollistaa sellaiset kuvakulmat, asetelmat ja kamera-ajot, jotka olisivat perinteisin keinoin erittäin kalliita tai vaikeita toteuttaa. Sisältö ei jää kakkoseksi ulkomuodolle, sillä Gaiman on punonut sankarrunoon uusia tuoreita näkökulmia ja nostanut esiin kaksi tarinan keskeistä punaista lankaa.

Beowulfin pääteemat ovat ylpeys ja isien synnit, jotka toistuvat kohtalonomaisesti sukupolvelta toiselle. Vanha Hrothgar (Anthony Hopkins) on syyllistynyt ylpeyteen ja langennut demonittaren (Angelina Jolie) pauloihin. Myös urhea sankari ja hirviönsurmaaja lankeaa samoihin virheisiin ja hybrikseen, samalla kun vanhojen jumalten aika lähestyy loppuaan ja orjien uusi jumala, Kristus-jumala, valtaa alaa.

Pääroolia esittävä Ray Winstone tekee jälleen kerran erinomaista työtä. Winstone on ruumiillistanut miehuullisen mutta ylpeän brittimachosankarin aina klassisesta Robin of Sherwood -tv-sarjasta (1984) alkaen, jossa Winstone esitti Puna-Williä. Nytkin näyttelijä vakuuttaa. Animaatiohahmon kohdalla voidaan harvoin puhua karismasta ja olemuksesta, mutta Winstonen Beowulf lähtee sydämestä.

Vanhat jermut John Malkovich ja Brendan Gleeson tosin panevat tiukasti kampoihin, ja tarinan hahmot syttyvät persoonallisesti eloon. Kuningatar Wealthowin (Robin Wright Penn) rooli jää lähinnä huokailijaksi ja juomanlaskijaksi, mutta eipä Wealthaw alkuperäistarinassakaan ollut kuin marginaalissa. Muinaistarut ovat ylipäätään perimiehistä aluetta ja liiallinen tasa-arvon hakeminen keinotekoisilla naisroolien korostamisilla olisikin pilannut arkaaisen temmon.

Beowulfin saaga on saanut arvoisensa ilmiasun, jossa moderneinkaan tekniikka ei syrjäytä pääasiaa eli vahvaa narratiivia ja jykevää sisältöä. Gaiman on oivaltanut käsikirjoituksessaan vielä yhden keskeisen elementin runosaagoista. Se, mitä kerrotaan ja mitä on oikeasti tapahtunut, ei ole niin oleellista kuin se, miten se kerrotaan ja miten se muistetaan. Kuten Eddan Hávamál-runossa todetaan: "Karja kuolee, suku kuolee, sinä kuolet samalla lailla; mutta jos olet saanut oivan nimen, se ei voi ikinä kuolla."

Jussi Lahtonen

 © Film-O-Holic.com 22.11.2007
- kaikki oikeudet pidätetään -