Babel muodostaa Amores Perrosin ja 21 gramman kanssa kuolemaa käsittelevän trilogian. Kyse on meksikolaisohjaaja Alejandro González Iñárritun elokuvien välisestä temaattisesta yhteydestä, jossa kuolema on elämän kannalta välttämätön tekijä nähdä ja ymmärtää inhimillisen toiminnan moninaisuus.

Iñárritun teoksissa toteutuu taiteen perimmäinen merkitys avautua vastaanottajan tulkinnassa. Tekijä ei ota selittäjän vaan välittäjän roolin, mitä kuvastaa ohjaajan haluttomuus kommentoida omia teoksiaan, sillä elokuvan on selitettävä itse itsensä. Tähän johdonmukaisuuteen törmää elokuvataiteen saralla varsin harvoin, viimeksi Terrence Malickin kohdalla.

Iñárritun elokuvat poikkeavat valtavirran kerrontakonventiosta ja asettavat katsojalle poikkeuksellisen keskittymisen haasteen. Hänen teoksensa eivät ole varsinaisesti eri tarinalinjoja yhdisteleviä episodielokuvia, vaan kyse on perinteisen aikatason rikkovasta audiovisuaalisesta mosaiikista, jonka draamankaari ei rakennu lineaarisesti vaan hahmottuu vasta kehän kiertävässä kokonaisuudessa.

Nähdäkseni Iñárritu on uudistanut elokuvakerrontaa enemmän kuin kukaan muu ohjaaja vuosikymmeniin. Silti hänen teoksensa eivät ole katsojasta etäännytettyjä taide-elokuvia, vaan ymmärrettäviä kertomuksia, joiden avautuminen tuottaa katsojalle harvinaisen järjen ja emootion täyttymyksen. Iñárritun elokuvissa on nimenomaisesti kyse elokuvan ytimestä, kuvien avulla luodun illuusion synnyttämästä elämyksestä, joka ei perustu vain attraktioon vaan aistiärsykkein herätettyyn käsitteelliseen ajatteluun: oivallukseen.

Babel on Iñárritun elokuvista filosofialtaan ehein. En kuitenkaan asettaisi hänen teoksiaan minkäänlaiseen paremmuusjärjestykseen, sillä elokuvina Amores Perros ja 21 grammaa ovat vähintään Babelin veroisia. Niiden visuaalinen ilme ja kerronnan rakenne hakevat vertaisiaan elokuvahistoriasta. Babelissa näkee kuitenkin ohjaajan kokonaisnäkemyksen kehittymisen.

Elokuvan näennäisesti yksittäiset tapahtumat kasvavat temaattiseksi kokonaisuudeksi, jonka kosketuspinta laajenee kulttuurierot ohittavaksi humaaniksi sanomaksi nykypäivän baabelista. Vanhan testamentin myytti ihmisten kommunikointikyvyttömyydestä saa elokuvassa pysähdyttävän symbolin. Iñárritu ei saarnaa, ei osoita, ei selitä, mutta silti hänen elokuvassaan on huomattavia kriittisen ajattelun herätteitä inhimillisyydestä, perheestä, viranomaisista, terrorismista ja vallankäytöstä. Tarina on syvästi läsnä nykyisyydessä, jossa inhimillisten tekojen kerrannaisvaikutusten seurauksia on lähes mahdotonta käsittää.

Babelin tarinaa tai tapahtumia en tarkemmin kerro, sillä elokuvan henki on katsojan oivalluksessa, joka kehittyy elokuvan myötä. Luonnonvalolla, todellisilla paikoilla ja amatöörinäyttelijöillä Iñárritu on luonut valkokankaalle kertomuksen, jota hengittää ja elää yhdessä sen hahmojen kanssa. Lähes kaksi ja puolituntinen elokuva on kuin pieni hetki elämässä, jona voi nähdä enemmän ja kauemmas mihin silmät normaalisti kykenevät.

Juha Rosenqvist

 © Film-O-Holic.com 16.11.2006
- kaikki oikeudet pidätetään -