Tiedoksi kaikille ihan varmuuden vuoksi, että näillä 2000-luvun Alien vs. Predator -pläjäyksillä ei ole käytännössä mitään tekemistä alkuperäisen Alien-elokuvan kanssa, eikä edes sen kahden ensimmäisen jatko-osan kanssa. Resurrection antoikin jo huonoudessaan sellaisia viitteitä, että siirtymä näihin happoverikekkereihin ei ollut enää niin yllättävä.

Ridley Scottin Alien (1979) on kiistatta kaikkien aikojen parhaita scifi-kauhuelokuvia, ellei jopa paras. Se on myös kestänyt aikaa äärettömän hyvin. Hyytävä jännite on osattu rakentaa pienillä elementeillä eikä ylenpalttisella mässäilyllä tai korneilla tehosteilla. Sen vahvuuksia on myös vaikuttava näyttelijätyö ja huolella rakennetut roolihahmot. Sigourney Weaverin legendaarinen Ripley antoi lähtölaukauksen feminiiniselle, yhtä aikaa vahvalle ja herkälle sankarihahmolle, joka uskalsi kohdata ja hyödyntää samaan aikaan sekä toiminnallisia että tunteellisia puoliaan. Sellaista naistoimijaa ei valkokankaalla oltu ennen nähty.

Samaa ei voi tästä elokuvasta sanoa. Jos Alien vs. Predatorissa vielä olikin jonkinlaista itseironista yritystä, ei tässä seuraajassa sellaista suurennuslasillakaan löydy. Tarina alkaa, kun avaruusalus syöksyy coloradolaisen pikkukaupungin metsikköön. Predatorien kasvattamat Alienit karkailevat aluksesta, ja niiden perässä yksi todisteita siivoava super-Predator. Pian koko kaupunki onkin sitten näiden inhotusten verisissä jaloissa, tai no, jonkunlaisissa raajoissa.

Päähenkilöjoukoksi on koottu sopivan kliseinen ryhmä. On surusilmäinen sheriffi, tämän vankilasta kotiin palaava, sovitusta tekevä ystävä ja tämän nuorempi luuseriveli, joka haikailee ihanan blondin perään. Alkuperäistä Alienin feminististä ideologiaa edustaa todennäköisesti Irakin sodasta perheensä luo palaava naissotilas, joka pääsee kaupungin katastrofitilanteessa ennen pitkää hurjastelemaan tankilla ja helikopterilla. Tämän hahmon äiti–tytär-suhteessa yritetään tavoittaa jotain Aliens-elokuvan vastaavista teemoista, eipä kuitenkaan kovin koskettavin tuloksin.

Rainan keskeiset ongelmat, vanhan idean kierrätyksen lisäksi, ovat kliseisyys ja kaiken latteaksi jääminen. Näyttelijät ovat pökkelöitä, jännite olematon, hahmojen kohtalo samantekevä. Tällaista toimintaviihdettä voi tehdä oikein hyvinkin, mutta Strausen ohjaajaveljekset ovat tainneet elokuvan tekemisen peruskurssin koulussa lintsata. Häpeä sinänsä, sillä ainakin Alien on kiehtovimpia ja karmivimpia valkokankaan hirviöitä kautta aikojen. Sen seikkailut olisi voinut jo jättää rauhaan. Ainakin siinä vaiheessa, kun Alien ja Predator käyvät keskenään nyrkkitappelua, voi mielessään kysyä vain "oi, miksi?"

Jos jotain hyvää elokuvasta voi sanoa, on sen tehostepuoli onnistunut. Alien ja Predator ovat sutjakkaita otuksia. Tosin niidenkin inhaisuudessa on menty turhan pitkälle, kun esimerkiksi Alienin limaa ja muuta ällötystä on kovasti korostettu. Päälle liimatun kivaa on myös hahmojen etninen monipuolisuus ja pari muka-nokkelaa yhteiskuntakriittistä repliikkiä. En ole varma, kääntyvätkö nämä äkkiseltään poikkeavat seikat kuitenkin pahasti itseään vastaan, kun loppuratkaisut ovat lopulta kovin perinteisiä, ja dialogi tökkii kuin Mosse pakkasella.

Tätä tuotosta ei oikein tohtisi elokuvaksi kutsua. En tiedä kenelle tämä on tehty. Ikärajakin on niin kova, että todennäköinen kohderyhmä jää tavoittamatta. Vaikka kuinka toivoisi näiden otusten kohtaamisten päättyvän tähän, taitaa se olla turha toive. Elokuvan loppu nimittäin vihjaa toisin. Valitettavasti.

Heidi Horila

 © Film-O-Holic.com 3.1.2008
- kaikki oikeudet pidätetään -